Metsänneitoko ja metsänpeikkoko?

[Mizu]

(( Violet tulee))

Kesän viimeiset päivät olivat tulleet. Kohta tulisi syksy ja sitten talvi. Kaakksoisosa metsää oli tiheä kasvuista ja hankala kulkuista. Tai ainakin siellä missä Mizu tällä kertaa seikkaili. Hän kääntyili ympäriinsä ja vaihteli suuntaa äkisti. Tuolta hän oli tullut. Ei vaan tuolta. Tyttö löi kädellään otsaansa. Mikä hölmö hän olikaan! Lähteä nyt vieraaseen metsään yksin! Hän harhaili tuijotellen puita. Hmmm…Metsä alkoi käydä vanhemmaksi. Ehkä hän ei aivan ollut oikeassa suunnassa. Kohta tulisi pimeä ja hän oli täysin eksyksissä. Ja sitten petoeläimet tulisivat ja tappaisivat hänet. Ja hänen luitaan myöten kaluttu ruumiinsa löytyisi täältä. Tästä metsästä, jonka puut narahtelivat oudosti. No, ainakin hän voisi leikkiä metsänneitoa hetken.
Tyttö naurahti. Hän otti kaksi tanssiaskelta eteenpäin. Hän voisi tehdä tästä katoamisestaan seikkailun. Mizulla oli päällään musta pitkä samettihame ja musta korsetti, jossa oli tummanvihreästä pitsistä tehdyt somisteet. Jaloissa oli piikkikorkkarit, joiden korot upposivat maahan.
Mustat hiukset taas olivat korkkiruuvikiharoilla, sillä vähän aikaa sitten oli satanut. Ne ylettyivät nyt puoleen selkään, kun ne normaalisti ylettyivät lantiolle. Maa oli vielä kosteaa. Sen Mizu sai huomata kompastuessaan suureen puunrunkoon tai oikeastaan sen juureen. Tyttö alkoi kyllästyä leikkimään eksynyttä tai metsänneitoa. Niinpä hän istahti sille ison puun kannolle. Hän nojasi selkänsä läheiseen isoon kiveen ja sulki silmänsä. Häntä väsytti kaikki se rämpiminen. Hän halusi omaan huoneeseensa. Peittojen alle lämpimään. Kädet kiedottiin ruumiin ympärille. Että osasi olla viileä ilma. Kengät olivat sentään ehjät ja kuivat. Tai melkein kuivat. Vasemman jalan kenkä otettiin pois ja hametta rullattiin polvien yläpuolelle. Että osasi olla kylmä. Hän hieroi vasempaa jalkaansa saadakseen sen edes vähän lämpimämmäksi. Se ei kuitenkaan auttanut paljoa. Pahus.. Miksi hän oli näin harvinaisen tyhmä? Miksi hän ei vain jäänyt kotiin? Miksi hän oli halunnut tutkia tätä typerää metsää? Pahus..
Vaaleanvihreät silmät painuivat kiinni. Taivas ripotteli taas vettä. Pisara putosi ja jäi roikkumaan niihin tummiin pitkiin silmäripsiin. Hän ei saisi nukahtaa. Hän jäätyisi..

[Violet]

Violetilla ei ollut hajuakaan, miten hän oli päätynyt sinne metsään, mutta hänellä oli ollut ihan mukavaa, nyt varsinkin kun hän näki jotain. Asuka, niin, ihana suloinen varattu ja saavuttamaton Asuka, oli sanonut, että silmälasit sopivat hänelle, joten hän oli alkanut käyttämään niitä aina vapaa-aikanaan. Hän oli aavistellut, että päivästä tulisi kylmä, ja hänen laiha vartalonsa oli verhottu hihattomaan, rikkinäiseen paitaan, rikkinäiseen t-paitaan ja kolmeen rikkinäiseen villapaitaan. Ne eivät kuitenkaan olleet rikki samoista kohden, joten yhdessä ne muodostivat miten kuten ehjän vaatekerran hänen yläruumistaan suojelemaan. Hänen pitkiä, laihoja jalkojaan sen sijaan suojasivat ainoastaan ylisuuret villasukat ja maiharit, sekä paikoittain rikkinäiset farkut. Mustat, violetin eri sävyin korostetut hiukset valuivat hänen harteilleen hänen astellessaan halki metsän. Hänen silmänsä tavoittivat kannon nokasta istumasta mustan hahmon ja hänen uteliaat askeleensa suuntautuivat automaattisesti, lainkaan epäröimättä tuota hahmoa kohti. Sellainen Violet vain oli. Hän heilautti nahkatakin yltään ja laski sen tuon tytön - tytöksi se oli paljastunut - harteille, laskeutuen polvilleen tuon eteen ja sipaisten hiuksia tytön korvan taa.
"Oletko sinä kunnossa?" Violet kysyi, suunnaten suuret, kauniit, kiiltävän hopeisen harmaat silmänsä tytön kasvoihin, kasvoillaan urhoollisen, auttavaisen prinssin ilme. Totta vie, täytyihän tyttöä auttaa hädässä, vai mitä? Violet virnisti sisäänpäin, mutta hänen kasvoillaan säilyi tuo aidosti huolestunut ilme.
"Oletko eksynyt? Voin auttaa sinut ulos täältä", Violet sanoi. Hän miltei lisäsi, että tietysti se maksaisi tytölle jotain, mutta tuo erehtyisi luulemaan häntä itse Saatanaksi ja kieltäytyisi ehdottomasti lähtemästä hänen mukaansa. hämärässä metsässä Violetin kasvojen lukuisat lävistykset eivät näkyneet niin selvästi, mutta siellä ne vain olivat, kaksi lävistystä vasemmassa kulmassa, nenärengas, kolme korua huulessa, yksi suunpielessä, hakaneulan muotoinen, josta roikkui kaksi ohutta ketjua, toinen joka päättyi hänen laihaa, pitkää kaulaansa kiertävään kaulapantaan, toinen joka päättyi hänen korvassaan olevaan pieneen renkaaseen. Hiusten seasta pilkisti suunnaton määrä korvakoruja, joista kaiketi silmiinpistävin oli suuri risti.

[Mizu]

Mizu oli ollut siinä istumassa jo jonkin aikaa. Kädet ja jalat - varsinkin se vasen paljas jalka alkoivat olla ihan kohmeessa. Sitten jotain lämmintä laitettiin hänen olkapäilleen. Ja joku hipaisi hänen kasvojaan sipaistaessaan hiukset toisen korvan taakse.
Kulmat rypistyivät hiukan. Kuka ihme olisi täällä keskellä metsää? Vaaleanvihreät silmät avattiin hitaasti ja päätä nostettiin niin, että hän näki tulijan. Tuo oli poika ja näytti yli kaksikymmentävuotiaalta. Vaaleanvihreät silmät tuijottivat lämpimästi toisen harmaisiin. Kesti hetki ennekun tyttö vastasi. ”Olenhan minä. Kiitos takista, mutta palellut itse”, tyttö sanoi omalla heleällä, kirkkaalla äänellään. Hän hymyili toiselle tutkien tuon koko olemusta. Hän piti näkemästään, vaikka metsä oli hämärä ja pimeä. Tai no hän ei ollut varma pitäisikö näkemästään sitten valoisalla, mutta hän piti toisen äänestä. Se oli jotenkin rauhoittava ja sai Mizun luottamaan poikaan. Kuitenkin pieniä epäilyksiä hänellä oli..
Tyttö vilkaisi ympärilleen. Mitä vaihtoehtoa hänelle jäisi kuin lähteä tuon vieraan nuorukaisen matkaan? Jos toinen yrittäisi jotain niin hänellä oli pippurisuihketta pussimaisessa laukussaan, joka roikkui kädestä.
Jos toinen yrittäisi jotain, niin hän voisi turvautua siihen ja lähteä sitten karkuun. Ja osasihan hän panna vastaan.
”Mielelläni. Olisin kiitollinen jos voisit auttaa. Olen kadottanut suuntavaistoni jonnekin”, tuo sanoi loihtien kasvoilleen sydämellisen hymyn. Katse siirtyi hänen käsiinsä ja polvien yli rullattuun hameeseen. Silmät suurenivat hieman. Pahus! Tämän takia toinen siis oli tullut, Eh? No hän osaisi varautua. Toisaalta.. Toinen ei vaikuttanut miltään hullulta raiskaajalta tai sellaiselta.
”Ummm.. Miten sinä tänne eksyit?” Mizu kysyi ilkikurisesti virnistäen. Niin. Toisenhan oli pakko olla eksynyt. Tuskin kukaan vapaaehtoisesti tulisi tänne metsään rämpimään. No.. Paitsi hän tietysti. Mutta Mizu oli eksynyt.. Omaa tyhmyyttään tosin. Tyttö laittoi kenkänsä takaisin jalkaansa, mutta unohti rullata hameensa alas. Hän katsoi toista silmiin tutkivilla vihreillä silmillään.

[Violet]

Violet hymyili toiselle lämpöisästi. Häntä vilutti jo nyt, mutta ei hän sitä tuolle tytölle myöntäisi. Hän tarjosi sormuksin koristeltua kättään tytölle tuon noustua seisomaan, ajatellen, että siten he eivät ainakaan joutuisi hukkaan toisistaan. Violetin kädet olivat aina kylmät, sillä hänen huumeriippuvaisesta menneisyydestään johtuen pintaverisuonten verenkierto oli heikkoa ja hänen kasvonsa aina kalpeat, käsien ja jalkojen aina palellessa.
"Minä tulin etsimään inspiraatiota. Löysinkin. Sinä olit menossa muuten ihan väärään suuntaan, koulu on aivan päinvastaisessa suunnassa. Kai sinä huomasit, että tavallinen korpimetsä muuttui vanhemmaksi, mitä edemmäs kävelit? Se on hyvä merkki siitä, että on aika kääntyä takaisin", Violet sanoi virnistäen leveästi, valkoiset hampaat sievässä rivissä. Violetilla ei ainakaan toistaiseksi ollut mitään sen suurempia taka-ajatuksia, mutta eiköhän hän jotain keksisi jahka näkisi tytön hiukan paremmassa valossa.
"Mutta sinun kaltaisesi kauniin nuoren naisen kannattaisi olla varuillaan minun kaltaisteni pahojen poikien varalta. Se ei ole leikin asia, kun kohtaa jonkun komean, hurmaavan, ihanan prinssin näinkin kaukana sivistyksestä", Violet sanoi tytölle, lähtien hissuksiin kävelemään kohti koulua. Kuinka hänen tekikään mieli tupakkaa jälleen. Jos hänellä olisi ollut yksikin, ekstaasi olisi ollut täydellinen. Violet, aina yhtä ystävällinen, oli aina valmis auttamaan naista pulassa ja hitto vie, toinen vaikutti olevan pulassa. Kuka lähti metsään tuollaisissa vaatteissa? Violet havaitsi, että tytöllä oli jalassaan piikkikorot, voi luoja. Jos hänen vartalossaan olisi ollut vähänkin enemmän voimia hän olisi tarjoutunut kantamaan tuota tyttöä, mutta hänen voimansa riittivät hädin tuskin kantamaan hänen omaa päätään, saati jotakuta toista.

[Mizu]

Siinä missä Violetin käsi oli kylmä, oli Mizun todella lämmin vaikka ilma olikin kylmä ja tyttö hiukan kylmissään. Ei kuitenkaan hiostavan lämmin vaan juuri sopivan lämmin. Oikeastaan tytöllä oli todella hyvä verenkierto, eikä hän tarvinnut peitettä kesäisin. Yleensä hänellä oli vain pussilakana ja hän nukkui alasti. Tosin nyt hän oli alkanut käyttämään pikkuhousuja ja toppia yöllä, sillä hän asui serkkunsa kanssa. Talvisin hän pärjäsi yhdellä peitolla ja joskus hän nukkui villasukat jalassa. Hänen siskonsa ei ollut saanut hänen vieressään nukuttua, sillä hän oli yöllä kuulemma kuin lämpöpatteri, joka puski lämpöä. Kukaan ei saanut nukuttua hänen vierellään. Se oli oikeastaan hyvä syy ei-toivottujen yövieraiden karkottamiseen ja jos nuo tahtoivat kokeilla niin yleensä nuo lähtivätkin aika nopeasti pois.
Pojan käsi oli mukavan viileä. Hän piti viileästä, sillä hänen oli usein kuuma. Mizu luultavasti luovuttaisi takkinsa toiselle takaisin jossain vaiheessa, sillä hän lämpeni nopeasti.
Tyttö kohotti toista kulmakarvaansa. "Inspiraatiota? Saanko kysyä mihin?" Hän naurahti heleästi ja jatkoi:" Kyllähän minä huomasin, mutta ajattelin leikkiä metsäneitoa ja kävellä pidemmälle. Ja kuinka ollakaan, eksyin. Voitko uskoa? " hän virnisti. Nuorukainen vaikutti mukavalta. Ei oikeastaan yhtään pahalta pojalta niinkuin tuo väitti. Lisäksi tuolla oli huumorintajua mikä oli tärkeä piirre miehessä." Et sinä minusta nyt niin pahalta vaikuta. Prinssiltä enemmänkin. Ja hyvin hurmaavalta ja ihanalta. Sinähän sentään pelastiti minut pedoilta, kultaseni", Mizu sanoi hymyillen. Hän olisi halunnut koskettaa pojan kasvoja, tunnustella hänen piirteitään siellä hämärässä, mutta kai hän näkisi tuon selvemmin kun he pääsisivät valoisampaan. Ja lisäksi olisihan se ollut typerää ja outoa yhtääkkiä pysähtyä ja kosketella toisen kasvoja kuin mikäkin sokea. Tai no..Kai hän voisi leikkiä sokeaa, mutta vasta sitten myöhemmin. Nyt he kävelisivät jonkin matkaa tutustuen toisiinsa tai sitten he vain pysyisivät hiljaa. Hän olisi voinut kertoa nimensä jo tässä vaiheessa, mutta se olisi vienyt osan mielenkiintoa ja tytön salaperäisyyttä pois. Sitten hän olisi ollut kuin kuka tahansa tyttö.
Mizu suoristi hameensa helmoja siinä ohimenen. "Kuinka pitkä matka koululle on? Ummm..Tuota. Oletko kotoisin Ranskasta?" Hänen jalkojaan särki. Korkokengät eivät olleet parhaat kengät metsään. No, ensikerralla hän muistaisi..

[Violet]

Violetin maiharit upposivat pehmoiseen sammaleeseen ja varvikkoon, joka metsänpohjaa peitti, hän puikkelehtiessaan yhä harvenevan metsän lomitse kohti koulua, käsi tytön käteen liitettynä. Hän vilkaisi toista harmailla, kiitävillä silmillään ja hymyili pienesti.
"Minä soitan yhdessä bändissä. Mutta hain inspiraatiota elämääni. Tiedäthän kuinka arki saattaa alkaa maistua puisevalta kun sitä joutuu viettämään ihan yksin, päivästä toiseen, ilman muita ystäviä kuin koulukirjat. Metsä on hyvä paikka inspiraation hakemiseen", Violet sanoi, hymyillen yhä, lisääntyvän valon välkähdellessä hänen silmissään ja koruissaan lähestulkoon taianomaisesti. Violet kun tuntui osuvan jokaisen satunnaisen auringonsäteen vaikutuspiiriin.
"Mutta hyvä vain, että eksyit. Muuten en olisi saanut tilaisuutta poimia sinua matkaani ja opastaa sinua ulos tästä pimeästä, hyisestä metsästä", Violet sanoi, liioittelevasti värähtäen, vaikka tokihan häntä värisytti muutenkin, kylmähän metsässä oli. Hän vilkaisi tyttöä tuon kysyessä kuinka pitkä matka koululle yhä oli.
"Ei kauhean pitkälti, onneksi et tuon syvemmälle metsään eksynyt, muuten olisit saanut kävellä iltaan asti päästäksesi ulos metsästä", Violet sanoi, virnistäen. Hän huomasi kyllä, että käveleminen teki tuskaa tytölle.
"Haluaisitko sinä pysähtyä? Voisimme istahtaa jollekin puunrungolle, jos haluat hoivata jalkojasi?" Violet ehdotti, viitaten hiukan edempänä olevaa hiukan lahonnutta puunrunkoa, joka kulki laakean, pehmoisen sammalmättään ylitse, kuin keskiviivana urheilukentälle. Toivottavasti tuo kelpaisi tytölle, toinen kun vaikutti melko kalliilta, eikä ehkä haluaisi liata vaatteitaan. Toisaalta, toinenhan oli tullut metsäänkin mitä ilmeisimmin aivan omasta vapaasta tahdostaan.
Violet suuntasi askeleensa kohti puunrunkoa, avittaen toisen sitten sille istumaan.
"Jaa mistäkö olen kotoisin? En Ranskasta ainakaan, luulin että olisit kuullut Lontoolaisen korostuksen äänestäni. Olen siis Englantilainen", Violet sanoi, vinosti hymyillen. Ranskalaiset olivat iholtaan tummempia kuin englantilaiset, kauniimpia ja ylpeämpiä. Violetilla oli reilusti ranskalaista rennompi elämänasenne, eikä hän jaksannut stressata turhista.

[Mizu]

Mizu hymyili ja katsoi valon leikittelyä toisen silmissä ja koruissa. Vaikka korut tekivät toisen kasvoista hieman karun oloiset, ne myös tavallaan komistivat pojan kasvoja. Katse käännettiin maahan: ”Tiedän mitä tarkoitat, vaikka olenkin ollut täällä vasta vähän aikaa.. Koulu alkaa tosiaan joskus maistumaan puulta..” Tyttö kuunteli toisen sanoja, tuon puhetta. Hän todella piti toisen äänestä. Se rauhoitti häntä. Hän naurahti pehmeästi toisen sanoille eksymisestä. Mutta sehän oli totta. Hän ehkä ei olisi tavannut toista, ellei olisi eksynyt. Tai ainakaan ei olisi luultavasti koskaan jutellut sen pahemmin toisen kanssa. Katse siirtyi jaloista toisen kasvoihin. Hän nyökkäsi. Ei Mizu pelännyt vaatteidensa likaantuvan. Ei hän ollut mikään hienostelija, vaikka saattoi jonkun toisen silmiin siltä näyttääkin. Mizu olisi voinut eräjormailla vaikka koko päivän, jos varusteet olisivat olleet kunnolliset.
Hän kävi toisen auttamana istumaan siihen puunrungolle. Siinä oli varsin mukava istua. Kengät potkaistiin pois jaloista ja jalat nostettiin ylös. ”En kiinnittänyt korostukseesi mitään huomiota. Minä olen syntyperäinen ranskalainen”, tyttö sanoi virnistäen itsekseen.
Auringon säteet siivilöityivät puiden oksien lomasta tehden paikasta melko valoisan. Sopivan toisen tarkasteluun. Niinpä vaaleanvihreiden silmien katse käännettiin toiseen päin. Katse siveli pehmeästi toisen kasvoja, tuon piirteitä. ”Hmmm… Pidän koruistasi..” tyttö sanoi hiljaa. Käsi kohosi melkein kuin koskettamaan toisen kasvoja, sivelemään tuon piirteitä, mutta se laskettiin alas. Mitä toinen olisikaan ajatellut? Täysin vieras tyttö sivelemässä toisen kasvoja? Tutkimassa tuon piirteitä kuin aikoisi piirtää tuon kasvot? Taino.. Sehän hänellä oli käynyt mielessä mutta..

[Violet]

Violet kohotti hiukan kulmiaan, hymyillen sitten hurmaavasti.
"Pidätkö tosiaan? Yleensä ne ovat saaneet hiukan erilaisen vastaanoton, mutta yhtäkaikki olen iloinen että ne miellyttävät silmääsi", Violet sanoi, hymyillen. Hän nojautui lähemmäs tyttöä, sipaisten hiuksia tuon silmiltä.
"Minä suorastaan elän miellyttääkseni noin kauniita silmiä", Violet sanoi hiljaa, pehmoisen kehräävällä äänellä. Sitten hän istuutui tytön viereen ja nappasi käteensä toisen tytön kengistä. Hän sitten ei koskaan ollut tajunnut, miksi tytöt käyttivät vapaaehtoisesti moisia masokistisia vehkeitä, mutta kaipa siihenkin joku syy oli. yrittivätkö tytöt olla viehättäviä näin? Vai oliko se joku egon paikkausjuttu? Jos oli lyhyt, piti käyttää korkeita korkoja, niinkö se oli? Mutta hänen mielestään pienet tytöt olivat suloisia. 190-senttinen tyttö olisi ollut jo aivan tavattoman pelottava.
"Hassua, ettet tunnistanut korostusta, vaikka olet syntyperäinen ranskalainen..." Violet tuumi, hymyillen sitten tytölle ja laskien tuon kengän takaisin paikalleen. Hän käänsi kasvonsa toisen puoleen ja hymyili hiukan.
"Asutko Pariisissa? Pariisin sanotaan olevan maailman romanttisin kaupunki... Minusta mikään ei ole kuitenkaan romanttisempaa kuin kunnon Lontoolainen underground-klubi, jossa myydään hassunnimisiä drinkkejä ja tanssitaan intiimisti lähekkäin, koska tilaa ei ole lainkaan ja koska ulkona sataa loskaa. Lontoo on veressäni, tiedätkös... Varmasti paljolti samalla tapaa kuin sinun kotikaupunkisi on sinun veressäsi... Kuumassa, punaisessa, makeassa veressäsi", Violet sanoi, nojautuen hiukan lähemmäs ja vetäen tytön tuoksua sisäänsä. Kommentti oli tarkoitettu yksinomaan kommentiksi, sillä "lämmin" oli Violetille maailman arvokkain asia, hän kun tuppasi palelemaan helteelläkin.

[Mizu]

Mizu hymyili toisen sanoille hänen kauniista silmistään. Olihan se totta, ettei sellaisia ollut jokaisella vastaantulevalla tytöllä tai pojalla, mutta niistä oli lähinnä ollut hänelle harmia. Ne olivat olleet ihmettelyn kohteena hyvin pitkään. Varsinkin kun Mizu oli kaksoissisarensa seurassa. Olivathan Reinen silmät kauniin siniset kun taas Mizun silmät vaaleanvihreät.
Tyttö ei värähtänyt toisen kosketusta tai ahdistunut tuon äänensävyä ja läheisyyttä. Ei, hän ei ollut sellainen. Hän ei juoksisi toista karkuun. Mizu tiesi rajansa hyvin, eikä toinen ollut vielä lähelläkään niiden ylittämistä. Tyttö seurasi kun toinen tutki hänen kenkiään. Häntä hymyilytti. Eikö toinen ollut ennen sellaisia kenkiä nähnyt vai mitä toinen mietti? Häntä huvitti toinen hieman. Tuon tapa tutkia kenkiä kuin ne olisivat jonkinlaiset tappoaseet. Tai no.. Jalathan ne tappoivat aika perusteellisesti..
Mizu nyökkäsi toiselle hieman. ” Pariisissa tai vähän sen ulkopuolella, mutta kaupunkiin on todella lyhyt matka. Sanotaanhan, että se on romanttinen ja kaunis kaupunki, mutta ei oikein minua varten.. Tiedäthän.. En ole oikein matkustellut. Tai siis Ranskan sisällä kylläkin, useasti, mutta en muualla. Vaikka olisinkin halunnut. Tahtoisin lähteä joskus seikkailemaan ympäri maata. Elää hetkessä ja pitää hauskaa”, tyttö sanoi katsoen kaihoisasti jonnekin metsään. Hän käänsi kasvonsa nuorukaisen suuntaan ja antoi vaaleanvihreiden silmiensä pysyä toisen harmaissa. Silmissä oli ehkä hieman viettelevä pilke, vaikka tyttö ei itse tajunnut sen pilkkeen siellä olevan. ”Mutta tietenkin se on veressäni. Sehän on kuin toinen kotini. Millainen paikka Lontoo on? Tiedän vain sen mitä olen lukenut kirjoista. en oikeastaan muuta. Millaisia ihmiset ovat?” tyttö kysyi kumartuen hiukan toisen puoleen silmien yhä pysyessä toisen silmissä sen pilkkeen säilyessä niissä.

[Violet]

Violet katseli tyttöä hetken ja hymyili sitten. Tyttöä kiinnosti hänen kotikaupunkinsa. Jos tuo ei kerran ollut koskaan käynyt siellä, eikö se tarkoittanut, ettei tyttö myöskään tiennyt Lontoosta mitään? Violet voisi kertoa ihan kaiken. Mutta Lontoota ei voinut selittää.
"Lontoo... Lontoota on vaikea kuvailla sanoin. Siinä on taikaa, henki joka täytyy itse tuntea. Vaikka siellä sataa usein, vettä taikka räntää, ja vaikka siellä on kylmää ja sumuista, Lontoosta löytää mitä tahansa jos osaa etsiä. Minä muutin Ranskaan vasta nyt, ihan vähän aikaa sitten, vaikka oikeastaan asuin täällä joskus pienenä. Miellän itseni kuitenkin lontoolaiseksi, sillä Lontoossa on kotini. Sinun täytyy ehdottomasti käydä siellä, sillä Lontoo on jotain, mikä täytyy kokea, jotta tietää eläneensä", Violet sanoi. Hän voisi kyllä puhua Lontoosta vaikka hamaan maailmantappiin saakka. Hän tunsi sen kuin omat taskunsa, paremminkin, sillä toisinaan hänen taskuistaan löytyi tavaroita, joiden hän ei edes muistanut joutuneen sinne.
"Lontoo ei ole vain kaupunki, joka on rakennettu kokonaan betonista, kivestä ja tiilestä.. Siinä on niin paljon muutakin... Ja ihmiset. Sieltä löytyy ihmisiä joka lähtöön", Violet sanoi. Lontoo tuntui olevan hänen ainut, oikea rakkautensa. Ensimmäinen ja viimeinen.
"Anteeksi, harhailen. Sait minut höpisemään jotain ihan puppua. Kerro minulle itsestäsi. Mikään ei ole mielenkiintoisempaa kuin kuunnella jotakuta, jolla on yhtä kaunis ääni kuin sinulla", violet sanoi, hymyillen.

[Mizu]

Mizu kuunteli toista tarkasti, käsiinsä nojaten. Toinen todella rakasti Lontoota. Tyttö tuntui suorastaan ahmivan sitä kaikkea mitä toinen sanoi. Hän kuunteli tarkasti ja painoi joka sanan sydämeensä.Sitten toinen kysyi hänestä. Mizu suoristautui ja venytteli kissamaisesti. "Mitä tahdot tietää? No, aloitan alusta..Ei minulla ole mitään salattavaa. Minun perheeni on varsin kummallinen. Isäni on taiteilijarunoilija, äitini entinen malli, kaksoisisareni seuraa äitini jalanjäljissä ja tekee nykyisin mallin töitä. Ja minulla on kolmevuotias pikkuvelikin. Kasvoin perheessä, jossa kaikki ymmärsivät toisiaan ja rakastivat toisiaan. Reine, sisareni oli pienenä oikea prinsessa, minä taas tappelin poikien kanssa ja inhosin mekkoja.. Olen pitänyt isäni kanssa muutamia taidenäyttelyjä ja ne ovat menestyneet ihan hyvin. Tahdoin opiskelemaan tänne ja pääsinkin. Jaan kämpän serkkuni Amberin kanssa ja minulla on kaksi kissanpentua, Tora ja Voltaire, jota kutsutaan Voldoksi..Hmmm... Minä suunnittelen ja ompelen vaatteita ja toivon siitä ammattia itselleni, " tyttö veti syvää henkeä. Hän virnisti pojalle: "Oliko siinä tarpeeksi..?" Hän ojensi kätensä toiselle. " Niin ja minun nimeni on Mizu Labella. Sanoit, että soitat jossakin bändissä? Mitä soitat? Serkkuni soittaa myös jossain bändissä kitaraa.. Ambroise Minque, tunnetko?" tyttö kysyi hymyillen toiselle. Ehkä hän oli ollut toiselle liian avoin, mutta hän toivoi, ettei poika pelästyisi ja harppoisi pois.. Se olisi sääli varsinkin kun toinen vaikutti niin mielenkiintoiselta tyypiltä.

[Violet]

Violet kuunteli toista ihan tosissaan, vaikkei katsonutkaan tyttöön tuon puhuessa. Jotenkin hän kuuli ja ymmärsi muita paljon paremmin, kun ei katsonut näitä, kuunteli vain. Sitten hän tunnisti nimen ja naurahti.
"Hän on se hassu poika, joka käyttää valkoisia piilolinssejä ja soittaa kitaraa ihan hiton hyvin, eikö niin? Jep, soitamme samassa yhtyeessä hänen kanssaan. Hän on aika omalaatuinen tyyppi, mutta taidan pitää hänestä. Edes vähän", Violet sanoi nauraen. Sitten hän loi katseen toiseen ja tuon aika hienoihin vaatteisiin.
"Et taida inhota mekkoja enää? Ei siinä mitään, minäkin tykkään mekoista. Joku sanoi että ne sopivatkin minulle. Ja sinulle ne totta vie sopivat. Harmi että rullasit helman alas, sinun sääresi tosiaan ovat ilo silmälle", Violet sanoi, naurahtaen uudelleen. Toinen sentään tajusi olla kiitollinen perheestään, ainakin Violet todella toivoi, että tuo tajusi. Perhe oli jotain, mistä Violet todella piti, jo ihan vain ajatuksenakin.
"Minusta on hienoa, että sinulla on kokonainen perhe. Minulla ei ole sisaruksia, vanhemmat vain. He ovat aina kiireisiä. Olen itse asiassa lähdössä Japaniin tapaamaan äitiäni. Voisit lähteä mukaan jos haluat", Violet sanoi, hymyillen. Toinen tuskin lähtisi, miksi lähtisikään, hehän olivat vasta tavanneet. Vaikka toisaalta, tuskinpa tuo Japaniin ihan joka päivä pääsisi.
"Kannattaa lähteä. Minun äitini on sen verran harvinainen näky meidän ikäluokkamme parissa, että hänet kannattaa tavata. Ja jos olet kiinnostunut taiteesta ja sellaisesta, äitini voisi edistää uraasi. Hän on PR-henkilö, hoitaa julkisuutta ja mainontaa ja sellaista", Violet sanoi, virnuillen. Voisi olla ihan hienoakin, jos hänen mukaansa lähtisi joku.

[Mizu]

Tyttö naurahti. "Se on minun Amberini.. Hassu poika.."Mizu virnisti toiselle. Niin, olihan hänen serkkunsa hassu ja omalaatuinen ja joskun rasittavakin, mutta Amber oli henkilö, johon kannatti tutustua. Amber oli henkilö, joka vaikutti pelleltä ja naistenmieheltä, mutta tosiasiassa toinen oli oikea mörkö kun sille päälle sattui. Eivätkä naisasiat menneet niinkuin jotkut odottivat.
Katse kävi niissä lakatuissa kynsissä, mutta sitten se nostettiin toiseen. " Niin no..Kaikesta oppii pitämään kun oikein yrittää. Eivätkä sääreni ole kauniit..Ihan tavalliset tytön sääret. " Mizu piti pienen tauon. " sinä? Mekossa?" toinen siisteistä kulmakarvoista kohosi pienesti. Poika mekossa..?
Katse kääntyi taas niihin kynsiin. Niin..Kyllähän hän arvosti perhettään valtavasti. Hän oli säästynyt suuremmilta tappeluilta ja perheen jäsenet tulivat toimeen keskenään hyvin. Se oli hyvä asia. Mizu yritti kuvitella itsensä toisen asemaan, Toisella ei ollut sisaruksia ja vanhemmat olivat kiireisiä. Varsin yksinäistä siis..
Sitten toinen kysyi häntä mukaan. Mizun kävi sääliksi poikaa. Mutta lähtisikö hän pelkästä säälistä tuntemattoman matkaan..? Eijei, ei todellakaan. näkisihän hän samalla maailmaa ja saisi ehkä jopa julkisuutta pojan äidin avulla. Ja siitä voisi tulla hauskaakin. Mizu vilkaisi toista ohimennen. Ja varmaankin tulisikin.
"Selvä. Minä lähden. Mutta tahdon tietää sinun nimesi. Pitäähän minun ilmoittaa Amberille ja vanhemmilleni kenen mukaan lähden", Mizu sanoi virnistäen.

[Violet]

Tytön hämmästys tuon kuullessa, että Violet piti mekkoja sai nuorukaisen naurahtamaan. Oliko se todella niin ihmeellistä? Sitten tyttö jo etenikin tiedustelemaan hänen nimeään ja Violet hymyili hiukan.
"Violet Vicious, mutta sano vain Violet. Voit tietysti keksiä omiakin nimityksiä, mikäli todella haluat, mutta suosin Violetia sattuneesta syystä", nuorukainen sanoi, suunnaten katseensa taivaisiin. Hämärtyi jo, ja olisi korkea aika jatkaa matkaa koululle.
"Tulehan sitten, Mizu. Meidän kannattaa olla koululla ennen pimeää, tai edes minun maanamainiosta suuntavaistostani ei ole mitään hyötyä. Aamuun mennessä olemme niin eksyksissä, että voimme saman tien mennä vihille ja perustaa perheen, koska ei ole toivoakaan siitä, että tapaisit jonkun muun miehen", Violet sanoi, nousten puunrungolta ja puistellen kaarnan ja sammalen palasia housujensa takamuksista.
"Kas niin", poika naurahti ja ojensi kätensä tytölle. Kyllä tuo varmasti jo nyt jaksaisi kävellä? Ei koululle ollut lainkaan pitkä matka, eikä tyttö nyt varmasti kuolisi, vaikka olikin hiirenloukut jalkoihinsa päättänyt pukea.

[Mizu]

"Aaa. Amber mainitsikin sinusta. Niiden ensimmäisten treenien jälkeen", tyttö sanoi hiljaa. Hymy nousi niille tytön taino oikeastaan nuoren naisenalun kasvoille. "Pidän nimestäsi, Violet. Sopii sinulle", Mizu sanoi. Hän naurahti pehmeästi nuorukaiselle. "Mitä vikaa siinä perheen perustamisessa on? Voimme rakentaa talon näistä lahoista puista ja metsästää koulun oppilaita tulevan yhteisömme jäseniksi. Mutta mistä sinä sen papin ajattelit löytää? eihän täällä ole ketään muita kuin me. Sitten kun valoa olisi riittävästi juoksisit karkuun ja katuisit moista päätöstä, joten säästän sinut siltä", Mizu sanoi. Hän virnisteli Violetille laitaessaan kenkiään jalkoihinsa ja tarttuessaan taas toisen käteen. Hän jätti kaarnojen puistelun toisaalle. Ei häntä haitannut. Puutahan se vain oli.
Jalatkin tuntuivat levänneiltä eikä niitä enää särkenyt. Mizu oli iloinen, että oli tavannut Violetin. Toinen oli niin mukava. Ehkä hän eksyisi toistamiseenkin, tyttö ajatteli hymyillen itsekseen. "Violet.. Miksi pyysit minua Japaniin.. Sinähän et oikeastaan tunne minua. Ei sillä, lähden mieluusti mukaan, mutta mietin vaan.." Tyttö sanoi Violetille kääntäen vaaleanvihreiden silmiensä katseen nuorukaiseen.