Take me all the way [sovittu]

[Daichi]

Daichi ei tiennyt mitä vastata. Hän ei itsekään tiennyt mikä Kaorussa oli saanut hänet kiinnostumaan pojasta muutenkin kuin vain korvien osalta. Luonne, ehkä, tosin luonnetta oli hiukan vaikea määritellä kymmenen minuutin tapaamisen jälkeen. Tai sitten vain jokin tämän käytöksessä. Kaorun kohottaessa Daichin leukaa poika punastui aavistuksen - jälleen kerran. Nyt kuitenkin siksi, että hän tajusi pitävänsä toisen pojan kosketusta varsin miellyttävänä. Hän ei ollut vielä aivan sinut seksuaalisuutensa kanssa, joten tällainen tilanne herätti pienen häpeän tunteen. Pakoon Daichi ei kuitenkaan aikonut lähteä, hävetti häntä miten paljon tahansa.

Ja sitten sitä äkkiä oltiinkin paljon lähempänä toista kuin äsken. Daichin silmät laajenivat hiukan ja hän otti tasapainon säilyttääkseen pari pientä askelta lähemmäs Kaorua. Pojan aivot raksuttivat kuumeisesti yrittäen keksiä jotain vastattavaa toisen kysymykseen. Mitään järkevää ei vain millään tullut mieleen.
"Äänesi", hän lopulta vastasi hiukan arvoituksellisesti. Vastaus juonsi juurensa yksinkertaisesti siitä, että Kaorun ääni oli ollut ensimmäinen asia pojassa, jonka Daichi oli huomioinut tämän kadottua hänen näkyvistään.

[Kaoru]

Kaoru hymähti myöntävästi Daichille ja mietti seuraavaa liikettään. He mahtoivat kerätä katseita. Harvoin sitä näki kahta poikaa näin intiimeissä merkeissä. Ainakin Kaorun kuvakulmasta etäisyys oli ylittänyt siveellisyydet jo kauan sitten. Ei sillä että siitä olisi mitään haittaa. Kyllä Saint Lyonsissa varmasti tiedettiin ettei hän aivan puhtoinen hetero ollut.
Entä Daichi sitten? Tuskin tämäkään aivan puhdas hetero olisi. Tämän käytös ainakin oli hyvin pahasti sitä vastaan. Heterona ei punasteltu toisen pojan kosketuksille, saati sitten kerrota mikä kiinnostaa. Jos Daichi olisi hetero, tämä olisi todennäköisesti jo potkaissut Kaorua haaroväliin ja haastanut tämän oikeuteen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Viekkaasti Kaoru laski huulensa Daichin korvan juureen ja hengitti hetken lämmintä ilmaa tämän korvaan.
"Et taida olla aivan normaali?" Kaoru tarkoitti sanansa ennemmin lausahduksena kuin kysymyksenä. Tietysti Daichi saisi sanoa mielipiteensä asiasta. Ehkä tällä oli erilainen näkökulma asiaan. Daichin näkökulma kiinnosti ehdottomasti Kaorua. Jos Daichi olisi homo, kaikki olisi hyvin, ja Kaorun ei tarvitsisi saada potkua haaroväliin.
Tai sitten Daichi oli Shiro-kopio, ja teki parhaansa miellyttääkseen toista - tässä tapauksessa Kaorua.

Daichin sanat saivat Kaorun miettimään hetken. Ääni siksi koska hän oli yllättänyt Daichin puhumalla tälle, vaiko siksi että äänessä oli jotain mielenkiintoista? Kuitenkin, ehkä Daichilla oli pientä mielenkiinnon poikaista pystyssä, toivottavasti.
Kaoru vetäytyi hieman kauemmas Daichista, jääden kuitenkin niin lähelle että saattoi melkein tuntea pojan lämmön itseään vasten. Kaoru hörppäsi kunnon rohkaisuryypyn lasistaan ja hymyili pienesti Daichille.

[Daichi]

Ajatus katseista pälkähti Daichin mieleen. Hän ei kasvot seinään (ja tietysti Kaoruun) päin oikein nähnyt, tuijotettiinko heitä, mutta toivottavasti ei. Hän ei tiennyt, olivatko homoparit jotenkin yleisempiä tai sallittavampia täällä päin, tuskin eivät. Juoruja saattaisi lähteä liikkeelle, mikä oli varsin epätoivottavaa. Mutta nämäkin kaikki asiat kuuluivat tulevaisuuteen, ja Daichi pyrki mahdollisuuksien mukaan elämään nykyhetkessä. Jos hän kuulisi huomenna tästä koulun käytävällä, se oli huomisen ongelma, ei tämän päivän.

Kaorun lämmin hengitys sai Daichin jäykistymään hiukan. Korvat olivat pojan heikko kohta, ja se näkyi. Jotain pilkahti pojan silmissä, se saattoi olla päätään nostavaa himoa tai jotain muutakin, tehköön kukin oman tulkintansa. Toisen sanat saivat Dain kuitenkin säpsähtämään hiukan. Ensimmäisenä hän ajatteli klaustrofobiaansa, mutta se kun ei ollut varsinaisesti epänormaaliutta (tai oli, mutta ei sillä tavalla) mieleen nousi verifetissi, jos sitä nyt sellaiseksi voi nimittää. Muutaman sekunnin mietittyään poika kuitenkin tajusi Kaorun tarkoittavan hänen seksuaalisuuttaan.
"En", Dai vastasi, ehkä aavistuksen häpeilevästi. Hänen isänsä oli painottanut, että homous ei ollut normaalia, vaan lähinnä jonkinlainen sairaus, ja siitä piti päästä eroon. Siksi hänet oli tännekin lähetetty. Isä tosin repisi pelihousunsa jos tietäisi, missä tilanteessa hänen poikansa oli tällä hetkellä. Vastaukseen poika kuitenkin sisällytti myös fetissinsä ja fobiansakin, tosin Kaoru ei ainakaan vielä tiennyt mitään.

Kaorun vetäyessä kauemmas Daichi tunsi jotain pettymyksen tapaista, mutta hymyili kevyesti ja hörppäsi drinkistä kolmanneksen Kaorun esimerkin mukaisesti. Kiroten huonoa viinapäätään hän otti saman tien toisenkin, nyt pienemmän kulauksen, katsellen toista koko ajan lasin reunan yli.

[Kaoru]

"Sitähän minäkin." Kaoru hymyili lämpimästi Daichille. Tämä ei ollut kovin puhelias, tai ehkä se johtui vain ujoudesta, tai Kaorusta. Olisi tietysti huomattavasti mukavempaa, jos toinenkin tekisi töitä keskustelun eteen, ettei Kaorun tarvitsisi koko ajan olla se joka tekee aloitteen.
"Jos olisit normaali, vaikeroisin varmaankin latialla kunnon potkun jäljiltä." Kaorun oli pakko virnistää leveästi ja poika kaatoi loput juomastaan alas kurkusta. Tätä menoa Kaoru tosiaankin muuttuisi hyvin lapselliseksi ennen kuin ehti edes huomata. Se olisi vakavaa, koska Kaoru ei ollut edustavimmillaan silloin kun oli humalassa. Siitä tietysti seuraisi myös kysymys, että kuka heidät raahaisi kämpille jos he kumpikin joisivat päänsä täyteen. Yö Ranskan ulkoilmassa ei kuulostanut kovin turvalliselta vaihtoehdolta.

Ja mitä he oikein tekisivät clubilla? Siis toistensa tuijottamisen, juomisen ja silloin tällöin flirttailun lisäksi? Flirttailukin taisi olla aika yksipuolista, tai ainakin lähentely. Kaoru tuntisi olonsa huomattavasti kotoisemmaksi, jos Daichikin paljastaisi jotain merkkejä itsestään. Kaoru oli huomannut ihmistenlukutaidon laskevan sitä mukaa kun tämä oppi luottamaan ihmisiin. Tosin Kaorun mielenterveyskin oli lähtenyt silloin nousuun, eli kai sillä sai enemmän puolelleen.
Ei Kaoru vieläkään ollut ihan keskivertoteinin tasolla, mutta kovaa vauhtia oltiin sinne kirimässä. Itsemurha ei kuulostanut lupaavalta, enää. Ehkä Kaorun onnistuisi vielä joku päivä kasvaa aikuiseksi ja hyväksyä maailma vikoineen. Ja ehkä maailma hyväksyisi Kaorun, se jäisi vielä nähtäväksi. Tällä kertaa häntä ei ainakaan oltu torjuttu heti.

Kaoru laski lasinsa läheiselle pöydälle, ja näin hän sai kummankin käden vapaaksi. Mitä poika sitten tekisi niillä? Nyt pitäisi keksiä jotain tekemistä kummallekin kädelle. Yksi käsi oli vielä onnistunutkin jotenkuten, mutta kaksi olikin jo pahempi juttu.
Jos Kaoru olisi saanut päättää, tämä olisi vain kiskaissut Daichin lähelleen, pitänyt tätä siinä ja ehkä vienyt tämän kämpilleen. Ei vielä Kaoru, anna hänelle aikaa. Kaoru vain sattui olemaan huono odottamaaan. Kärsivällisyys ei ollut Kaorun mestarilajeja.

[Daichi]

Daichi ei voinut mitään virnistykselle, joka kohosi hänen huulilleen Kaorun sanojen johdosta. Lattialla, tiedä häntä, Daichi ei ollut ihan varma olisiko hänestä ollut hakkaamaan muita vaikka hän hetero olisi ollutkin. Tuskin, tai ehkä olisikin, mistäs sitä ikinä tiesi. Nyt kysymys kuuluikin, mitä Daichi tekisi jos joku tyttö iskisi silmänsä häneen. Drinkki pojan lasissa väheni jälleen, juomasta oli enää pohjat jäljellä. 'Mitäpä niitä turhaan jättää tuonne lillumaan', Daichi tuumasi ajatuksissaan ja kippasi viimeisetkin Absolutin rippeet kitaansa. Hän ei kuitenkaan laittanut lasia pois, vaan piteli sitä edelleen kädessään, kuten Margarita-lasia hetkeä aiemmin. Lasin pohjalla oli vielä pieni pisara, ja poika käänteli lasia niin, että pisara liukui puolelta toiselle. Halpaa hupia, mutta kelpasi. Samalla Dain aivot työskentelivät jälleen, edelleen sanottavan keksimisen kimpussa.

Poika vilkaisi ympärilleen. Roxy alkoi olla aika täynnä, useampikin ihminen oli keksinyt ilmaantua paikalle tänä iltana. Ei siinä mitään, mutta Daichin aivot eivät olleet yökerhon ahtaudesta kovin hyvillään. Hän oli napannut lääkkeensä, totta, mutta ilmeisesti ihan vain vanhasta tottumuksesta klaustrofobia alkoi painaa päälle. Kurkkua alkoi kurista, ensin aivan vähän ja sitten hiukan enemmän. Pojan hengitys muuttui aavistuksen raskaammaksi, kun hengittäminen vaikeutui - tai tuntui vaikeutuvan. Daichi laski lasin hitaasti pöydälle ja sulki silmänsä hetkeksi, rukoillen ääneti. 'Ei nyt, ole kiltti, ei nyt!' Poika ei tiennyt ketä tai mitä rukoili, mutta hän ei halunnut saada paniikkikohtausta Kaorun edessä, eikä tällaisessa paikassa. Silmät aukenivat, ja hetkeksi ahdistus tuntui katoavan, sitten se äkkiä palasi vahvempana. Dai veti terävästi henkeä ja tunsi tärisevänsä hiukan. Hän loi nopean katseen ovea kohti - se sentään näkyi, mikä oli varsin hyvä asia Daichin kannalta - ja kääntyi sitten Kaorun puoleen.
"Kaoru...", hän sanoi nopeasti, "voisimmeko mennä?" Daichille ei tullut mieleenkään lähteä yksin ja vain jättää toista tänne. Nyt oli kuitenkin hiukan kiire, sillä kohtaukset yleensä alkoivat nopeasti eivätkä kestäneet kauan, ja näinkin pitkä varoitusaika oli aika harvinainen. Hyvällä tuurilla hän voisi ehtiä ulos ennen kohtauksen huippukohtaa, mutta vain jos Kaoru tajuaisi olla viivyttelemättä sen enempää.

#Nonniin, kehitin niille nyt (teko)syyn lähteä tuolta. Vinkaise jos haluat niiden roikkuvan Roxyssa vielä, voin muoksia tätä.#

[Kaoru]

[Juu, järjestely käy aivan loistavasti. ^^]

Kaoru katsoi Daichia kulma hieman koholla kun tämä kysyi voisivatko he lähteä. Daichi ei näyttänyt kovin hyvinvoivalta, joten Kaoru ei voinut muuta kuin suostua. Poika nyökkäsi reippaasti, ja automaattisesti tarrasi Daichia käsivarresta kiinni. Kaoru lähti taluttamaan Daichia kohti oviaukkoa ja hymyili tälle lempeästi. Tuskin toisen huonovointisuus pelkästä alkoholista johtui, tai sitten tämän kännipää läheni Shiron tasoa. Tai mistä Kaoru tiesi kuinka paljon poika oli juonut ennen kuin Kaoru huomasi tämän. Olihan mahdollista että tämä oli ollut Roxyssa jo reippaasti ennen Kaorua ja juonut päänsä täyteen. Ei Daichi kyllä siltä näyttänyt, mutta mikä Kaoru oli arvioimaan toisen käyttäytymistä. Eihän Kaoru tuntenut Daichia ollenkaan.

Oviaukko häämötti edessä, ja Kaoru nyökkäsi portsarille. Kaoru veti Daichin perässään ulos ja hengitti syvään raitista ulkoilmaa. Yö oli viileä, ehkä ihan hyvä niin. Onneksi Kaoru oli sentään tajunnut pukea vähän reippaammin päälleen. Ja Daichi oli tehnyt Kaorulle palveluksen - Kaorun ei tarvitsisi keksiä tekosyytä päästä pois Roxysta.
"Oletko kunnossa?" Kaoru kysyi huolestuneena.
Kaorulla oli ollut taka-ajatuksia kun hän halusi ulos Roxysta, mutta Daichi ei näyttänyt siltä. Enemmänkin vain viattomalta. Tällä oli varmasti hyvä syy yllättävälle käytöksen muuttumiselle. Tai ehkä se johtui Kaorusta? Oliko Kaoru tehnyt jotain väärin?
Tuskin Daichi olisi silloin pyytänyt häntä mukaan.

[Anteeksi kun otin valtuudet sille, että Kartsa raahas Daichin ulos tuolta. ^^;]

[Daichi]

Hengittäminen kävi koko ajan vaikeammaksi Daichin taluttautuessa ulos Roxysta. Luojan kiitos Kaoru ei ollut alkanut kysellä mitään vaan oli lähtenyt heti. Poika tunsi jalkojensa tärisevän ja oli varsin tyytyväinen toisen tuesta. Ilman sitä hän olisi hyvinkin voinut romahtaa maahan. Hän haukkoi henkeä, hänestä tuntui että keuhkoihin ei kulkeutunut pisaraakaan happea. Lyhyen, hyvin lyhyen hetken ajan Daichi oli varma siitä, että hän tukehtuisi tähän. Sitten äkkiä kurkku aukeni jälleen ja pojan keuhkoihin virtasi viileää yöilmaa. Hän katsahti nopeasti ympärilleen, he olivat jo ulkona. Daichi ei ollut huomannut milloin he olivat ohittaneet portsarin tai muutakaan, hän oli keskittynyt yksinkertaisesti vain torjumaan alkavaa paniikkikohtausta. Oli tosiaan kummaa, että se oli alkanut noin hitaasti. Normaalisti kohtaus vain äkkiä alkoi ja oli melko nopeasti ohikin. Ehkä tämä viivyttely johtui lääkkeestä, siitä oli sittenkin jotain hyötyä.

Tukehtumisentunne helpotti aika nopeasti, mutta Daichi tärisi edelleen. Tärinä oli kuitenkin hänelle normaali kohtauksen jälkivaikutus. Lyhyen hetken kuluttua hän pystyi jo hengittämään täysin normaalisti. Kohtauksesta oli jäljellä enää tärinä ja ikävä muisto. Kaorun puhuessa Daichi kääntyi katsomaan tätä kiitollisesti ja nyökkäsi kevyesti.
"Olen. Kiitos", hän sanoi hiukan heikosti ja hymyili vaikuttaakseen vähän vakuuttavammalta. Poika vihasi paniikkikohtauksia, hän yritti yleensä pysytellä poissa isoista ihmismassoista, ahtaista rakennuksista tai muista vastaavista paikoista. Kohtauksia ei ollut tullut muutamaan viikkoon, tai oikeastaan muutamaan kuukauteen, lääkityksen ansiota kaiketi, mutta nyt ne olivat taas alkaneet. Toivottavasti Kaoru ei nyt pitänyt häntä ihan sekopäisenä, se olisi kruunannut kaiken.

#Eipä mitään, hyvä että veit. ^^ #

[Kaoru]

Kaoru katsoi pienen paniikin vallassa toisen tärinää eikä tiennyt ollenkaan mitä tehdä. Tämä vaikutti olevan ihan kunnossa, ja sai sanottuakin sen, mutta silti huoli painoi Kaorua. Tuollainen käytös ei ollut normaalia - ei niin missään määrin. Ehkä Daichi oli sairas? Tuskin, tämä ainakin näytti aivan terveeltä.
Kaoru kohotti epäilevästi toista kulmaansa ja puristi Daichin kättä hieman tiukemmin.
"Varmasti kanssa?" Ei ollut ollenkaan Kaorun tapaista huolehtia toisista tähän malliin. Yleensä se oli yksi ja hailee mitä toisille tapahtui, kunhan Kaoru selviäisi. Kaoru oli valmis uhraamaan vaikka koko maailman itsensä takia. Itsekästä.
Ranska oli onneksi muuttanut häntä tässäkin suhteessa. Tai Dorine oli. Kiitos Dorille. Kaoru ei varmasti koskaan lakkaisi kiittämästä maailman ihaninta tyttöä joka oli pelastanut Kaorun pimeydestä. Kaorulla oli ystävä, ja hän oli tavannut suloisen pojan, joka tosin oli vielä suuri arvoitus Kaorulle. Jollain tasolla Kaoru kuitenkin tiesi jo nyt pitävänsä Daichista.

"Sinä pelästytit minut." Kaoru katsoi Daichia huuli mutrulla, kuin kiukkuinen lapsi joka oli ollut huolesta sekaisin ja se oli kuitattu vain pienellä pään heilautuksella. Kaoru oli huomannut usein käyttäytyvänsä lapsellisesti, mutta ei siitä tavasta niin vain päässyt eroon. Ehkä se oli osa sitä Kaorun ei ihan keskivertoteinin -mielenterveyttä. Poika ei voinut väittää niin missään määrin olevansa mielellisesti täysin terve.
Kaoru tajusi puristavansa Daichin kättä aika tiukasti ja hellitti hieman otettaan. Samalla sormet liukuivat hieman alemmas pojan käsivarrella, tavoitellen tämän kämmentä.

[Daichi]

Daichin keho alkoi rauhoittua pikkuhiljaa, kuten yleensäkin. Poika tiesi käsiensä ja jalkojensa tärisevän hiukan vielä jonkin aikaa, mutta kohtaus oli ohi ja hän oli periaatteessa ihan kunnossa. Kaorun ote pojan kädessä tiukkeni, ja Daichi sävähti hiukan. Häntä ei sattunut, oikeastaan toisen kosketus toi turvallisuuden tunnetta ja rauhoitti.
"Varmasti", hän vakuutti jo varmemmalta kuullostavalla äänellä ja toivotti samalla fobiansa hornan tuuttiin. Hän oli onnistunut keskeyttämään varsin lupaavasti - joskin hiukan hermostuttavasti, kokemattoman nuorukaisen mielestä - alkaneen illan ja Kaorun huolehtimaan turhia. Tosin eihän toinen voinut mitenkään tietää hänen ahtauskammostaan eikä siksi tiennyt tämän olevan Daichille aika normaalia.

"Anteeksi", poika sanoi hiljaa ja painoi katseensa ensin maahan, mutta kohotti sen sitten takaisin Kaorun silmiin anteeksipyytävä ilme kasvoillaan.
"Ei ollut tarkoitus." Daichi oli äkkiä hyvin tietoinen toisen kädestä, ja Kaorun sormien koskettaessa hänen kämmentään hän pujotti sormensa tämän sormien lomaan. Hän ei ajatellut juurikaan mitä teki, ele tuli melkeinpä luonnostaan vaikka tilanne kuinka uusi olikin. Daichi ei sanonut muuta, katseli vain Kaorua silmiin vieläkin anteeksipyytävästi ja hivenen ujosti.

[Kaoru]

Kaoru hymyili Daichille lempeästi ja pieni värähdys kulki selkää pitkin kun Daichi pujotti sormensa hänen omiensa lomaan. Kaoru puraisi huultaan hermostuneena ja katsahti Daichiin hieman kysyvästi. Ilmeisesti tämä ei ollut aivan yksipuolista, tai sitten Daichilla oli vain outoja tapoja. Eihän Kaoru voinut tietää. Pojalla kun oli muutenkin hieman hitaat hoksottimet.
"Ei se mitään." Kaoru hymyili Daichille ja mitään ajattelematta vetäisi tämän itseään vasten. Vatsassa kirpaisi ja Kaoru kietoi kätensä Daichin ympärille. Toinen käsi havitteli pojan hiuksia ja toinen jäi roikkumaan lanteille. Kaoru painoi kasvonsa Daichin niskaa vasten ja veti sisäänsä tämän tuoksua. Nyt poika oli viimeistään seonnut. Milloin näimmekään Kaorun viimeksi halaavan jotakuta ihan oma-aloitteisesti? Taisi olla pelkkä harhanäkö.

Kaoru tunsi pienen punan nousevan poskilleen. 'Mitä helvettiä minä oikein teen?!' Siinä Kaoru vain halaili poikaa jonka oli tuntenut hyvällä lykyllä 10 minuuttia. Se ei käynyt päinsä edes Kaorun etenemisvauhdilla - joka oli aika nopea. Siltikään ei tuntunut pahalta, ennemminkin hyvältä. Daichin keho tuntui uskomattoman hyvältä siinä lähellä, ja tämä tuoksui ihanalta.
Kaorun sormen hyväilivät ensin Daichin hiusten latvoja, mutta pian poika upotti sormensa kokonaa toiseen hiusten sekaan.

[Daichi]

Daichi hymyili Kaorun kysyvälle ilmeelle ja huokaisi sitten hyvin kevyesti, helpottuneena siitä ettei toinen enää murjottanut, olkoonkin että tämä näytti varsin söpöltä suu mutrullaan.
Kaoru onnistui yllättämään Daichin jälleen vetämällä tämän lähelleen. Hetken poika seisoi aivan jäykkänä, taistellen pakoreaktiota vastaan, mutta rentoutui sitten hiukan. Mitään kamalaa ei ollut tapahtumassa, päin vastoin. Se oli pelkkä halaus, ihan vain kaverihengessä... Ja paskat. Ketä Daichi oikein yritti huijata? Itseään ei ainakaan, se ei onnistunut. Ja miksi huijata, kun poika tajusi nauttivansa tilanteesta sen sijaan että olisi oikeasti halunnut kipittää karkuun.

Tuntiessaan Kaorun sormet hiustensa seassa Daichin punastui, mutta uskaltautui kietomaan toisen kätensä tämän vyötäisille. Hän painautui Kaorua vasten ja kieltäytyi uskomasta todella tehneensä niin. Tilanne oli mennyt vieläkin kummallisemmaksi kuin mitä se alussa olisi ollut. Ehkä Daichi näkikin unta? No, jos hän vain uneksi Roxysta ja Kaorusta, uni ei saisi päättyä vielä ainakaan vähään aikaan.
Pojan haaveelliset mietteet katkesivat Roxyyn jonottavien ihmisten joukosta kuuluvaan vihellykseen, joka oli sävystä päätellen suunnattu heille kahdelle. Daichi säpsähti ja punastui, ja irrottautui varovasti Kaorusta ottaen askeleen taaksepäin. Hän tunsi itsensä hiukan häpeileväksi, aivan kuin olisi tehnyt jotain väärää. Ja kuitenkaan hän ei olisi halunnut erota Kaorusta vaan olla tämän kanssa. Paikka ja ympäristö vain eivät olleet kovin suosiollisia.

[Kaoru]

Kaoru värähti tuntiessaan Daichin kädet lanteillaan. Se oli kokonaan uusi tunne. Ei Kaoru ennen ollut vaivautunut välittämään mitenkään toisten kosketuksista. Nyt hän kuitenkin nautti Daichin kosketuksesta, suorastaan himosi tätä. Pelkkä kosketus sai Kaorun pään täysin sekaisin.
Harmi vain, että se päättyi pian. Kaoru kyllä kuuli vihellyksen, mutta ei se häntä haitannut. Kyllä hän oli tottunut siihen. Daichia se ilmeisesti häiritsi. Tämä ei tainnut olla aivan sinut itsensä ja tekemistensä kanssa. Tai ehkä tämä kärsi sisäisestä ristiriidasta? Siinä tapauksessa tämän olisi parasta jättää Kaoru yksinään, koska Kaoru ei kyselisi jälkeenpäin. Ei varmasti tekisi hyvää omalletunnolle joutua Kaorun uhriksi.
Kaoru katsoi Daichia hieman pettyneenä, ja vilkaisi sitten murhaavasti jonon suuntaan. Ei Kaoru tiennyt kuka oli vislannut, mutta jos katse voisi tappaa, jokainen jonon ihmisistä olisi vääntelehtinyt tuskissaan. He olivat pilanneet Kaorun lyhyen elämän ehkä parhaan hetken. Paremmaksi se tietysti voisi muuttua jos Daichi sitä haluaisi.

"Anteeksi." Kaoru tuijotteli maata ja potkaisi pienen kiven Daichin selän taakse. Tämä oli suorastaan häpeällistä. Kaoru häpesi sekä omaa käytöstä että muita. Daichia ei, tämä oli tehnyt sen mikä tuntui luonnolliselta ja oli turvallista. Kaoru oli leikkinyt niin paljon rajoilla, ettei hän enää tiennyt oikein missä omat rajat menivät - saati sitten missä toisten rajat menivät.
"Jos... haluat jatkaa, niin voisimme mennä kämpilleni?" Kaoru punastui pienesti. Se oli ehkä hieman liian vihjailevaa. Heti ensitapaamisella toisen kämpille, joo. Eihän siitä voinut ajatella kuin vain yhtä ainutta asiaa.
Ihme ja kumma, seksi ei ollut päälimmäisenä Kaorun mielessä.

[Daichi]

Daichi vilkaisi Kaorua tämän pyytäessä anteeksi. Tämä näytti häpeävältä, vaikka Daichin mielestä ei ehkä olisi tarvinnut. Toisen kysymys sai kuitenkin punan lennähtämään hänen kasvoilleen ja hän piti silmänsä edelleen maahan luotuna. Kysymys pyöri pojan mielessä houkuttelevana ja vaarallisenakin. Kaorun kämpille menemisestä voisi seurata paljon ongelmia, mutta ehdotus houkutteli silti kuin kielletty hedelmä, jota ei saanut puraista. Daichi räpäytti silmiään. Tämä päätös voisi tosiaan olla paha virhe, josta hän saisi kärsiä vielä pitkään... Poika kohotti katseensa Kaoruun ja hymyili, yrittäen estää itseään punastumasta jälleen.
"Sopii", hän sanoi hiljaa, nyökäten samalla hitaasti.

#Aivan tynkä, gomen, äiti häätää koneelta -.- #

[Kaoru]

[Ymmärrän. *kiroaa äitiä*]

Lämmin tunne ailahti Kaorun sisälle kun Daichi suostui. Ja tämä oli siis tosissaan? Daichi oli valmis lähtemään Kaorun kanssa Kaorun kämpälle, jossa ei olisi ketään muita, ainoastaan Kaoru ja Daichi... Kaoru pudisti päätään. Jos Daichi halusi, niin tottakai Kaoru ottaisi tämän luokseen. Hän voisi ehkä tarjota juotavaakin pojalle. Viinakaappi oli kyllä täytetty viime kerran jälkeen.
Kaoru ei pahemmin ihmisiä sietänyt asunnossaan, mutta Daichi saisi olla poikkeus. Tästä seuraisi joko jotain hyvää, josta he kumpikin nauttisivat, tai sitten vähemmän hyvää. Kaorun pitäisi vain saada hillittyä itsensä, sillä päästäisiin jo pitkälle.
"Oletko aivan varma?" Kaoru kysyi piene virne huulillaan. Lämmin tunne jäi sinne minne oli jumittunut. Kaoru oli saanut varmistuksen toisen halukkuudesta [mikä verbivalinta! xD] joten tämän ei tarvitsisi enää ujostella. Tietysti he pelaisivat Daichin säännöillä - ainakin jossain määrin. Kaoru tuskin pystyisi aivan täydellisesti pitämään näppejään irti pojasta. Toivottavasti sille ei olisi edes tarvetta.

"Oletko aivan varma, että uskallat lähteä minun kanssa kahden kesken?" Kaoru kysyi toistamiseen, aivan kuin varmistuakseen asiasta. Daichin äänensävy oli kuitenkin laskenut sen verran, että tämä ilmeisesti mietti hieman seurauksia. Kaoru antaisi vielä toisen mahdollisuuden perääntyä jos siltä tuntui. Voisivathan he tietysti tähänkin jäädä toisiaan tuijottelemaan, mutta mieluummin Kaoru karkaisi toisten katseiden alta. Kahden kesken olisi huomattavasti mukavempaa - ja vaarallisempaa.
Kaoru ei itse luottanut itseensä aivan täysin, jo pienten mielenterveysongelmien takia, saati sitten olemattoman itsehillinnän takia. Siitä saattaisi koitua ongelmia.

[Daichi]

Ristiriitaiset ajatukset poukkoilivat Daichin päässä, ja Kaorun kysymys sai hänet vielä enemmän sekaisin. Hän halusi lähteä, hän lähtisi... Ja katuisi sitä raskaasti. Tai sitten ei. Se riippuisi hyvin paljon Kaorusta. Tämän toistaessa kysymyksensä Daichi pudisti päätään ja hymyili sitten.
"En, mutta ei se mitään", hän sanoi hymyillen ja otti Kaorun käden omaansa. Hän ei tosiaan ollut varma, mutta hän vaensi järjen äänen niin täydellisesti kuin vain pystyi ja päätti kerrankin tehdä jotakin, jonka tiesi jo etukäteen vähän typeräksi. Poikaa tosin rauhoitti jonkin verran se tieto, että Kaorun kämppä mitä todennäköisimmin sijaitsi Saint Lyonsin alueella, siellä missä muidenkin, eikä missään syrjäseuduilla. Koulun alueella oli huomattavasti turvallisempaa kuin kaduilla. Tai niin Daichi ainakin kuvitteli.

Daichi ei halunnut kuulla enää yhtäkään varmistavaa kysymystä, ne olisivat vain horjuttaneet hänen päätöstään entisestään. Äkkiä hän kurottautui lähemmäs Kaorua ja pyyhkäisi huulillaan kevyesti tämän poskea. Astahtaen jälleen kauemmas hän punastui kevyesti ja katseli toista hymyillen ujosti.
"Mennäänkö?"