Pilviä ja hopeareunus (sovittu)

[Clyde]

{Kenichi, tänne, siis}

Clyde pamautti vinon pinon kirjoja pöydälle, jonka ääreen raahattuun tuoliin hän heitti laukkunsa. Tuo musta, kärsinyt laukku oli ollut hänellä ties kuinka monta vuotta, ja sen läppään kirjottu kissa oli täysin hänen omaa tekoaan. Ei se ehkä kaikkein hienoin ollut, mutta kyllä sen kissaksi tunnisti. Pojan renkain koristettuihin korviin oli työnnetty nappikuulokkeet, joista kuuli läpi kappaleiden rytmikuviot, vaikkei hän kauhean kovaa kuunnellutkaan.
Clyde istui lattialle ja vaihtoi kappaletta, ennen kuin tarttui ensimmäiseen kirjaan. Taidehistoriaa, eikä se kuulunut edes varsinaisesti mihinkään hänen senhetkisistä kursseistaan. Pojan suuret, ruskeat silmät seurasivat tekstirivejä syventyneinä. Hän vaihtoi sivua vasemmalla kädellä, jota koristavat rannerenkaat kilahtelivat aina hänen liikuttaessaan kättään.
Viime yö oli ollut tuskaa, ja Clyde halusi unohtaa sen tyystin. Hänellä ei ollut huonetoveria, onneksi ei, sillä hän tuskin olisi kestänyt nöyryytystä, jonka jonkun toisen läsnäolo olisi viime yönä herättänyt. Paitsi että hänen huoneensa oli ollut tukahduttavan kuuma, nukkuminen oli ollut päänäsryn takia mahdotonta. Hän oli ottanut kaksi tulehduskipuun tarkoitettua buranaa, eikä sekään ollut auttanut. Saatuaan päänsäryn lakkaamaan – se hiipui itsestään – Clyde oli soittanut psykiatrilleen, joka oli yrittänyt lohduttaa poikaa. Clyde tiesi, että moiseen olotilaan auttoi ainoastaan yksi asia – opiskelu. Sitä hän nyt teki, ja aikoisi tehdä pitkään.

[Kenichi]

[täältä minä poika tulen :} ]

Ken tuijotti tylsistyneenä kirjaston suljettuja ovia. Toki hän tiesi että tämä oli pakko tehdä. Jossain vaiheessa. Mutta poikaa ei yhtään innostanut syventyä asiaan. Mutta jokin outo sisäinen voima oli saanut hänet jo tänne asti. Sitä poika ei ollut ymmärtänyt yhtään. Mutta tässä sitä ollaan joten sama kait mennä, poika ajatteli alistuneesti. Syvään huokaisten ken aukaisi oven joka narahti hiljaisesti. Ken kammoksui ääntä ja astuessaan sisään, hän näki kirjastonhoitajan katselevan hänen suuntaansa odottelevasti. Hän käveli naista kohti kaivellen taskujaan saman aikaisesti. Poika oli kirjoittanut paperi lapulle sen mitä tarvitsi. Sanaakaan sanomatta hän näytti lapun naiselle, joka ohjasi hänet johonkin päin suurta kirjastoa. Ken käveli osoitettuun suuntaan ja löysi vieläpä oikean hyllyn. Mutta se mitä hän ei löytänyt oli etsimänsä kirjaa. Paikka jossa sen pitäisi olla oli tyhjä. Pieni hämmästyksen olo iski poikaan ja hän melkein hätääntyi. Keniin kuitenkin iski ilmestyksen aalto lähes heti perään. Nainen tiskillä oli sanonut ettei sitä oltu lainattu. Joten sen täytyi siis olla vielä kirjastossa.
Poika tuli hyllyjen välistä ja katseli ympäri huonetta, siellä täällä istuvia opiskelijoita. Hänen silmänsä kuitenkin kiinnittyi erääseen lattialla istuvaan poikaan. Poika oli kasannut pyödälle muitakin kirjoja. Hitaasti Ken lähti astelemaan kohti tuota tumma hiuksista poikaa. Hän pysähtyi hieman pojan taakse ja luki nopeasti muiden kirjojen nimet. Mikään niistä ei ollut se minkä hän tarvitsi. Sitten Kenin kahtse kiinnittyi pojan kädessä olevaan kirjaan. Taidehistoriaa, poika toisti mielessään. Juuri hänen tarvitsemansa kirja. Ken kiersi pojan ja huomasi jonkun laukun tuolilla. Mahdollisesti tämän nuorukaisen. Niimpä hän tarttui laukkuun, heitti sen pojan syliin selvästikkin häiriten tämän lukemista ja istahti tuoliin. Vasta nyt hän huomasi toisella olevat nappikuulokkeet, joiden takia tämä ei varmastikkaan ollut kiinnittänyt häneen mitään huomiota.

[sori ku kesti vastata.. uni maistui ^^; ]

[Clyde]

Syventyneenä renessanssin ajan taiteeseen, jonkin amerikkalaisen pikkubändin levyn soidessa hänen korvissaan, Clyde ei huomannut kirjaston oven aukenevan. Hän ei huomannut poikaa, joka asteli sisälle, eikä tuon katoamista kirjastoneidin perässä hyllyjen väliin. Hän ei myöskään huomannut tuota samaa poikaa, kun tuo tutki katseellaan huonetta.
Clyden selkä oli suora, vaikka hän oli kumartunut kirjan puoleen, ja hänen mustat hiuksensa valuivat mustalla nauhalla ylös kiinnitettyinäkin miltei hänen lantiolleen saakka. Hänen silmillään roikkui muutama suortuva, jotka varjostivat tummia silmiä. Hänen kääntäessään päätään aurinko osui hänen korvakoruihinsa, saaden ne kiiltämään. Hänen lukiessaan hänen oikean kätensä sormet naputtivat kirjan kantta musiikin rytmiin, pitkien, kultaisiksi lakattujen kynsien osuessa kovaan kanteen ensin. Hänen keskisormeaan koristi suuri, hopeasta valmistettu lohikäärmesormus, jonka suussa oli ilmeisen aito rubiini. Tässä pojassa mikään ei ollut halpaa, sillä jopa hänen melko yksinkertaisten vaatteidensa musta materiaali oli silminnähtävän laadukasta, mikäli niistä asioista tiesi tai piittasi.
Omaan maailmaansa sulkeutunut Clyde säpsähti kun hänen laukkunsa tipahti hänen syliinsä. Hetken aikaa hän tuijotti kissaa sen suuriin punaisiin silmiin, ennen kuin heräsi asteittain syvenneestä horroksestaan ja katsoi ympärilleen. Ensin hän katsoi väärään suuntaan, mutta vilkaistessaan vasemman olkansa yli hänen tummanruskeat, kiiltävät silmänsä osuivat tähän vaaleaan nuorukaiseen, joka oli – Clyden mielestä aivan tavattoman epäkohteliaasti – häirinnyt hänen lukurauhaansa. Hän ei noussut lattialta mutta kohotti kummastuneena toista kaarevista kulmistaan. Hän nappasi sormuksin koristelluin sormin kuulokkeen korvastaan ja katsoi toista odottavasti.
”Voinko mahdollisesti auttaa sinua jotenkin?” Clyde sitten kysyi, kohentaen lukulasiensa asentoa nenällään. Niiden hopeiset, sirot sangat kiilsivät hetken kirjaston ikkunasta paistavassa auringossa. Tuolla pojalla täytyi olla hänelle jotain asiaa, ei kai hän muuten olisi istunut hänen selkänsä taakse ilman kirjaa, Clyde mietti, tarkastellen toista.

[Eipä mitään, toivottavasti oli kauneita uneja. ^^ *nukkunut neljä tuntia kymmenestä kahteen aamulla*]

[Kenichi]

Ken istui rauhallisesti tuolissaan ja katseli poikaa odottaen kuinka kauan tältä kestäisi hänet huomata. Hieman harmissaan poika huomasi ajattelevansa että oli tainnut tosi pahasti häiritä toisen lukurauhaa. Mutta nopeasti hän karkoitti pienen ajatuksen mielestään. Hän tarvitsisi varmasti kirjaa enemmän kuin tuo toinen. Ken huomasi toisen pojan vilkuilevan ympärilleen kuin etsien ihmistä joka oli uskaltanut koskea hänen laukkuunsa. Sitten tuo poika näyttä älyävän laittaneensa laukun tuolille ja käänsi katseensa vaalea hiuksiseen poikaan. Tumman ruskeat silmät tuntuivat porautuvan Kenin tajuntaan, tai siltä pojasta ainakin tuntui. Hän huomasi nielaisevansa varsin kuuluvasti ja sen täytyi näkyä hänen kasvoiltaankin. Tässä vaiheessa Ken huomasi olevansa lähes täysi vasta kohta toisen olemukselle. Siinä missä toisen vaatteet ja korut tuntuivat olevan hienointa laatua, oli hänen omat vermeensä matalamman tason luokkaa. Se ei yleensä häirinnyt hänen mieltään, mutta jokin tässä tapauksessa vain sai sen ilmestymään hänen mieleensä. Harmistuneena typeristä ajatuksista Ken ravisti hieman päätään. Kohdistaessaan katseensa hän huomasi toisen nappaavan kuulokkeen korvastaan ja tiedusteli kohteliaalla äänellä mitä toinen halusi. Pojalle nousi pieni hymy kasvoille hänen nähdessään toisella lukulasit. Niitä hän ei ollut huomannut aikaisemmin. Mutta ne oikeastaan sopivat tämän kasvoille, kun nyt tarkemmin ajatteli.
-Jos laukkuasi ei pahemmin haittaa että lainaisin sen istumapaikkaa hetken verran, Ken tokaisi hieman tylyn oloisesti. -Ja auttaa minua voisit sillä että antaisit käsissäsi olevan kirjan minulle jotta voisin tehdä esitelmän aiheesta, hän jatkoi samalla äänen sävyllä mutta päätti lausahduksensa hymyyn.

[Clyde]

Toisen reaktio hänen kääntyessään sai aikaan pienen, itsevarman läikähdyksen hänen sisällään, sillä häntä imarteli se fakta, että pystyi aiheuttamaan moisen käytöksen vielä huonosti nukutun yön jälkeenkin. Ehkäpä se kylpyhuoneessa vietetty kolme varttia ei ollut mennyt aivan hukkaan.
Clyde vilkaisi laukkuaan toisen mainitessa sen ja hymyili. Jokin tuon pojan äänensävyssä sai hänen silmiinsä syttymään leikkisän pilkkeen ja hän virnisti niin, että toinen hänen kissamaisista kulmahampaistaan näkyi. Notkeasti poika nousi lattialta, kohoten korollisten, kiiltävien, hopeaniitein koristeltujen nahkasaappaidensa ansiosta miltei kahden metrin korkeuteen. Hän sipaisi mustia, silkkisiä hiussuortuvia silmiltään ja hymyili toiselle.
”Saat tämän”, Clyde sanoi pehmoisella, kehräävällä äänellä, tarttuen kirjaan ja puristaen sen rintaansa vasten, esitellen kuvin koristeltua, seepian sävyistä etukantta toiselle, ”mikäli pyydät oikein kauniisti”, nuorukainen jatkoi, virnistäen. Hän oli pituuteensa nähden laiha, ja tuota laihuutta korosti vielä huoliteltu, melko naisellinen tyyli, jolla hänen paitansa oli leikattu. Clyden silmäluomet painuivat teennäisen ylimielisesti puoliksi kiinni, tummien ripsien varjostaessa kuninkaallisen ylhäksi tarkoitettua, pilailevaa katsetta lukulasien takana.
”Varmasti noin kaunis poika kuin sinä osaa puhuakin kauniisti?” Clyde yllytti, tietäen vallan hyvin, että kirjastonhoitaja olisi hänelle hyvin hyvin vihainen, mikäli saisi hänet kiinni kiusaamasta muita oppilaita. Clyde myös pani merkille, ettei toinen tosiaan ollut mikään tavallinen tallukka. Kasvettuaan perheessä, jossa valtaosa oli ulkomaalaisia, moinen vaalea kauneus miltei järkytti Clydea.
Hänen äitinsä oli aina sanonut, ettei vaaleisiin ollut luottamista, mutta hänen äitinsä ei toisaalta ollut luottanut koskaan muihin kuin saman katon alla asuviin. Hetken ajan Clyden silmissä häivähti haikea tuikahdus, mutta sen tyrkkäsi taas pian sivuun leikkisä katse.

[Kenichi]

Ken katsahti hieman pelokkaasti toiseen kun tämä nousi seisomaan. Voiko moista jättiä olla olemassakaan. Tämä sama ajatus sai pojan myöntämään itselleen että vietti ehkä liian paljon aikaa omassa asunnossaan. Tuon jättiläisen täytyi olla koulun oppilaita tai ehkäpä jopa opettaja. Oli tosin vaikea ajatella häntä opettajaksi. Poika hätkähti myös hieman toisen virnistystä, koska näki pojan suupielestä ilmestyvän oudon pitkän kulmahampaan. Poika kuitenkin karkoitti tuon kaiken mielestään ja rohkaisi itsensä. Toisen ensi sanat kuulostivat tosiaankin siltä että pojalla oli jotain mielessään. Jopa tämän äänen sävy vihjasi siihen suuntaan. Ja ele jolla tuo painoi kirjaa rintaansa vasten kertoi enemmän kuin tuhat sanaa ikinä. Vai piti pojan oikein kaunisti pyytää. Ken tuhahti mielessään. Pojalla ei todellakaan ollut mitään aikomustakaan pyytää tuota kirjaa. Vaikka toisaalta, hän tuumi hetken mietteliään näköisenä.
Hetkeäkään ajattelematta poika nosti jalkansa istumalleen tuolille ja ponnistu seisomaan. Näin he molemmat olivat silmien suhteen samalla tasolla ja se sopi Kenille paremmin kuin hyvin. Poika risti kätensä rinnalleen ja tuijotti toisen silmiä pitkän aikaa. Mitä pitemmän aikaa hän tuijotti toisen kimaltelevia ruskeita silmiä, sitä varmempi hän oli ettei hänellä ollut mitään kiirettä vastata toiselle tämän lausahdukseen. Hetken verran Ken oli varma että hän oli juuri hukkunut toisen silmiin, mutta pieni välkähdys toisen laseissa palautti pojan ajatukset eloon. Hän ravisti päätään toistamiseen ja katsahti pikaisesti toisen kasvoja. Hän kuitenkin siirsi katseensa haluamaansa kirjaan. Toisen komentti siitä että Ken olisi kaunis poika hieman poltteli pojan mieltä. Se myös ärsytti häntä mutta tuntui myös samalla hyvältä. Kuin asialta jota hän ei ollut odottanut kuulevansa kenenkään pojan suusta. Eikä hän ollut koskaan odottanutkaan kuulevansa moista. Poika sulki hetkeksi silmänsä ja veti muutaman kerran rauhallisesti henkeä. Sitten hän suuntasi kaiken sinisten silmiensä voiman toisen ruskeita vastaan ja avasi suunsa.
-Olisin todella kiitollinen jos antaisit tuon kirjan käyttööni, tarvitsisin sitä tutkielmaani, Ken lausui kuin automatisoitu kone. -mikäli olet halukas sen luovuttamaan näin kauniin pojan käyttöön, hän lisäsi ilkikurisesti hymyillen.

[Clyde]

Toisen noustessa tuolille Clyde ei voinut estää itseään virnistämästä leveämmin. Häntä ei juurikaan vaivannut oma pituutensa, mutta muita se tuntui toisinaan häiritsevän. Hänen täytyi kyllä myöntää, että piti tavasta, jolla toinen ongelman ratkaisi.
Clyden tummanruskeat silmät tarkastelivat toista tuon käydessä jonkinlaista taistelua itsensä kanssa. Sinisten silmien katse sai pienen hymyn nousemaan hänen huulilleen. Hassua, ei hän yleensä hymyillyt näin paljon. Hänen täytyisi kai ryhdistäytyä.
Huokaisten pitkä nuorukainen laski leukaansa hiukan ja huokaisten hieraisi nenänvarttaan, riisuen sitten lukulasit kasvoiltaan. Clyde kumartui nappaamaan laukkunsa lattialta ja sujautti taidehistorian kirjan sinne, heilauttaen laukun sitten olalleen. Hän suuntasi ruskeiden silmiensä katseen toisen sinisiä vastaan, tiedostamattaan koettaen nujertaa toisen tahdonvoiman.
”Anteeksi, mutta tuo ei vaan millään riitä. Tiedän että pystyt parempaankin, kaunopuheesta tietämättömät tuskin käyvät taidehistorian kursseja edes hengenhädässä”, Clyde sanoi, virnuillen. Jostain kumman syystä hänen teki mieli kiusata tätä poikaa, mutta jokin esti häntä. Ehkä se oli jokin mitä neiti Collins oli sanonut edellisenä iltana. Tai sitten se oli se pieni polttava tunne hänen vatsassaan, joka edeltää vuosisadan nälkäkurinaa. Niinpä niin, aamiaisen saattoi kyllä jättää syömättä, mutta sitten täytyi vastata seurauksista.
”Jos sinulla ei ole kiire, voisit tarjota minulle aamiaisen, jonka ääressä voisimme neuvotella mahdollisesta kirjan haltijan vaihdosta ja ehkäpä jopa avusta tutkielmasi kanssa. Hinnasta voimme sopia jahka tehtävä on valmis”, Clyde ehdotti, laskien sormenpäänsä toisen pojan poskelle. Hänen sormensa olivat viileät, huonon ääreisverenkierron syytä, ja ikkunasta paistava, koko ajan nouseva aurinko sai hänen kyntensä kiiltämään.
”Vai onko sinulla jotain tärkeämpää?” Nuorukainen kysyi samettisella äänellä.

[Kenichi]

Ken katsahti hieman ihmeissään toiseen nähdessään tämän sujauttavan kirjan laukkuunsa. Mitä!!, poika kivahti mielessään. Hänhän oli pyytänyt kauniisti kuten tuo oli pyytänyt. Pieni kiukku kasvoi pojan sisällä kun toinen heilautti laukun olalleen. Vai että olisi voinut pyytää paremminkin, poika jatkoi ajatuksissaan, vihan yltyessä mielessään. Hän tuijotti toisen silmiä antaen täyden vihansa näkyä omissaan. Miten toinen saattoi olla näin julma häntä kohtaan. Vain koska tämä oli hieman pidempi ei todellakaan tarkoittanut että toinen saisi käyttäytyä näin törkeästi toisia kohtaan. Poika meinasi jo sanoa jotain kuultuaan pojan komentin taidehistorian kursseista. Mitä se tuolle kuului miksihän siellä oli, Ken melkein lausui ääneen vihansa kyllästämin ajatuksin.
Toisen komentti ruuan tarjoamisesta sai pojan naurahtamaan ja viha silmissä himmeämään hieman. -Taidat todellakin olla uusi koulussa kun et edes tiedä että ruokala on suljettu oppituntien ajaksi, Ken lausahti väheksyvästi toiselle. -Eikä minulla mikään tulen palava kiire ole mihinkään mennä, poika jatkoi tuijottaen toisen silmiä. -Voimme ihan hyvin istua tähänkin neuvottelemaan kun ottaa huomiooon ettei ruokala aukea vielä tuntiin. Tämän sanottuaan poika hypähti keveästi alas tuoliltaan, riisui sinisen takkinsa päältään ja laski sen siististi tuolin selkänojalle. Seuraavaksi poika istahti tuolille ja mietti mitähän tästäkin vielä seuraisi.

[Clyde]

Clyde huomasi toisen ärtymyksen ja se sai hänet hymyilemään. Siitä oli kauan kun hän oli suututtanut jonkun viimeksi, neiti Collinsilla ei ollut lupaa – eikä hän ollut niin ammattitaidotonkaan – menettää hermojaan, eikä Clydella ollut ollut montaakaan ystävää kouluaikanaan. Nekin muutamat olivat olleet yhden tekeviä ja siten mahdottomia suututtaa.
Clyde sulki silmänsä hetkeksi ja istui sitten pöydälle, kirjapinon viereen.
”Olen ollut täällä lähemmäs kuusi vuotta, mutten suosi kouluruokaa. En muista koska olisin viimeksi syönyt lounasaikaan muiden kanssa. Pidän omasta rauhastani ja siitä että saan lukea syödessäni, ilman että minua jatkuvasti häiritään, kuten väistämättä käy, kun luen jossain muualla kuin omassa huoneistossani. Luulisi sinun tietävän kuinka rankkaa se on, kun ihailijakerho tuijottaa viereisestä pöydästä kuola lautaselle tipahdellen”, Clyde sitten sanoi, laskien laukkunsa viereensä pöydälle. Hän huokaisi ja tähysi ulos ikkunasta, lukulasit kädessään. Hän ei halunnut antaa kirjaa toiselle, ihan vain jo senkin takia, että tuo oli keskeyttänyt hänen lukemisensa ja saisi nyt tuta sen nahoissaan, mutta myöskin siitä syystä, että toinen oli jollain tapaa kiehtova. Hm, ehkäpä häntä kiinnosti toisen miltei röyhkeä asenne, joka vaati kovan kovaa vastaan, mutta myös tapa jolla tuo toinen tuntui katsovan häntä.
Yhtäkkiä Clyde ojensi kätensä toiselle.
”Clyde, Rousseau, mutta tykkäisin jos kutsuisit minua Clydeksi”, tuo sitten sanoi, odottaen että toinen tarttuisi ojennettuun käteen. Hassua miten oudolta se tuntuikaan, sanoa oma nimensä niin pitkän ajan jälkeen.

[Kenichi]

Ken katsahti toiseen hieman ihmeissään. Kuusi vuotta, enkä minä ole nähnyt tuota aikaisemmin tässä parissa kuukaudessa jotka itse olen täällä pyörinyt, poika ajatteli harmissaan. Toisaalta hän kyllä ymmärsi toisen ajatuksen juoksun. Ken itsekkin oli alkanut inhota ruoka-aikoja koululla. Hänkin oli ulkonäkönsä vuoksi kerännyt pienen joukon innokkaita tyttöjä. Tosin pojan sydäntä hieman särki rikkoa noiden sydämmet mutta tiesi että ajan kanssa niin tulisi käymään. Se ei kuitenkaan ratkaissut pojan tämän hetkistä tilannetta. Kirja hänen oli saatava keinolla millä hyvänsä. Poika jopa laski laukkunsa pöydälle jolle oli istuutunut. Valitettavasti Kenin huoleksi kauemmaksi hänestä. Nähtävästi toinen ei luottanut poikaan vähääkään. No sen siitä sai kun ei toista tuntenut. Toisen ojentaessa kätensä häntä kohti sai pojan hieman mietteliääksi. Pitäiskö tässä nyt alkaa oikein ystävystymään vai oliko tämä vain jotain minkä poika halusi toisesta tietää. Kummin vain Ken tarttui tarjottuun käteen hieman hymyillen. Vai että Clyde, poika tavasi mielessään.
-Minä olen Kenichi Masataka, mutta kaipa sinunlaisesi jättiläinen voisi minua Keniksi kutsua vaikka et ystävä olekkaan, poika tokaisi toiselle hieman ärtyneesti. Ei yksi kirjan saanti voinut näin vaikeaa olla. Mutta poika tarvitsi juuri tuota kyseistä kirjaa. Niimpä hän jatkoi itsepintaista istumistaan ja jäi odottamaan mitä toisen mieleen vielä juolahtaisi.

[Clyde]

Toisen tapa ilmaista asiansa, ja erityisesti sana jättiläinen, sai huvittuneen katseen nousemaan pitkän nuorukaisen silmiin hänen nojautuessaam taaksepäin, kämmeniensä varaan. Hänen rannekorunsa kilahtelivat hänen näin tehdessään, kunnes osuivat pöytään ja vaikenivat. Nuorukainen suuntasi tummien silmiensä häpeilemättömän katseen toiseen, huomattavasti enkelimäisempään poikaan.
Se ei ollut mikään salaisuus enää, että Clyde jakoi huomiotaan tasapuolisesti sekä pojille ja tytöille, eikä sekään, että hänen setänsä oli homovihaaja, anteeksi, homofoobikko, kuten setä pyysi Clydea aina sanomaan. Siksipä Clyde ei ollut lainkaan kummastunut, että toinen viehätti häntä, eipä tuo ollut ensimmäinen kerta. Blaise olisi riemuissaan, setä kun oli jo aivan varma, että Clyde olisi unohtanut homoseksuaalisen puolensa ja keskittyisi tyttöihin. Hänen oma ajatuksen kulkunsa sai hänet naurahtamaan sisäisesti itselleen. Hän oli ollut ilmeisesti liian kauan ilman, kun tällaiset ajatukset pyörivät hänen päässään.
”Sinä ihan oikeasti haluat sen kirjan?” Clyde sitten ennemminkin totesi kuin kysyi. Toinen istui paikallaan melko sitkeästi, mutta eipä Clydellakaan mikään kiire ollut. Nuorukainen kohotti vasemman, sormuksin koristellun siron kätensä ja pyöritteli hetken aikaa yhtä kultaisista korvarenkaistaan kultaisissa sormenkynsissään ennen kuin soi toiselle taas huomionsa. Hän kaivoi kirjan laukustaan ja katseli sen kantta hetken, huultaan purren.
”Hyvä on sitten…” Clyde mutisi ja noujautui eteenpäin, miltei koskettaen toisen polvia kirjalla. Hänen täytyi myöntää että Ken oli hauskaa seuraa, joskin hiukan nenäkäs ja ärsyttävä – Clyde ei tunnustanut edes itselleen, että hänen omalla käytöksellään olisi saattanut olla jotain tekemistä asian kanssa.
Clyde liu’utti kirjan viileine kansineen toisen pojan reisiä pitkin tuon syliin, napaten sitten pinosta toisen kirjan. Kotiopettajattaren romaani, Clyde huomasi. Hänellä ei ollut mitään muistikuvaa moisen kirjan poimimisesta mukaan. Hän laski teoksen toiselle puolelleen ja tarttui seuraavaan kirjaan. Vaatesuunnittelun historiaa, luki kiemuraisin, violetein kirjaimin kirjan kannessa. Hymyillen Clyde liukui lattialle ja laski kirjan pöydälle, avaten sen sitten.

[Kenichi]

Poika katseli toista hetken hämmentyneenä. Ken kuunteli hämmentyneenä kun toinen totesi toisen halun kyseessä olevaa kirjaa kohtaan. Hän ei siirtänyt katsettaan toisesta tämän pyörittäessään sormeaan korvarenkaissaan. Clyde kaivoi kirjan laukustaan ja tuijotti hetken kirjan kantta. Sitten Kenin hämmästykseksi toinen suostui ja liutti kirjan pöydän ylitse hänen syliinsä. Poika tuijotti kirjaan todellakin hämmästyneenä. Kun hän viimein kohotti katseensa oli toinen jo istahtanut takaisin lattialle toinen kirja edessään. Poika ei tiennyt yhtään mitä tehdä.
Viimein Ken kuitenkin otti kirjan sylistään ja laski sen pyödälle. Hän avasi kirjan sattuman varaisesta kohdassa ja yritti lukea. Poika kuitenkin vajosi nopeasti ajatuksiinsa. Ken vilkuili syrjäsilmällä toisen lukemista. Jokin tuossa tummassa pojassa vain kietoi hänen mieltään. Ei niin että hän sitä myöntäisi muille kuin itselleen. Ehkä ken viimeinkin sai tuolta pojalta jotain mitä tämän koulun muut oppilaat eivät olleet antaneet. Jotain mitä poika ei ollut osannut edes toivoa ikinä saavansa. Mutta mikään ei ollut vielä varmaakaan, hän saattoi vain odottaa ja katsoa mitä tapahtui.
Poika sulki kirjansa hiljaa ja jäi istumaan hetkeksi aloilleen. Sitten hän tarttui kirjaan ja heitti sen toisen pojan kirjan päälle. Poika loihti kasvoilleen ilkikurisen ilmeen ja käänsi katsonsa toisen puoleen. -Tiedätkös Clyde, pilasit juuri päiväni kun luovutit kirjan haltuuni niin nopeasti, Ken lausahti myhäillen. -Olisi voinut luulla että sinunlaisesi tyyppi jaksaisi jatkaa pitempään mutta ehkä olinkin väärässä, hän jatkoi hymyillen. Ken katseli toisen olemusta ja toivoi toisen tarttuvan syöttiin jatkaa juttelua.

[Clyde]

Clyde osasi olla säpsähtämättä taiteen historiaa käsittelevän kirjan tipahtaessa hänen omansa päälle. Sitten hän kääntyi katsomaan Keniin olkansa yli, huvittunut ilme kasvoillaan.
”Tiedätkös, Ken, sinä pilasit päiväni aikoja sitten häiritsemällä lukurauhaani”, Clyde sanoi, siirtäen taiteen historiaa-kirjan sivuun ja sulkien vaatesuunnittelu kirjan, jonka sitten asetti edellisen päälle. Ne olivat samankokoisia, taiteen historia hiukan paksumpi, ja Clyde piti huolen, että molempien reunat olivat tasan ennen kuin kääntyi jälleen toisen puoleen.
”Mutta annoin sen sinulle saman tien anteeksi, sillä rauhaani uskalletaan varsin harvoin häiritä, ja vielä harvemmin häiritsijänä on joku yhtä sievä tapaus kuin sinä”, Clyde sanoi samettisella äänellä, nousten lattialta ja astuen aivan toisen eteen, tuon istuessa tuolissa. Clyden jalat miltei koskettivat toisen omia. Hän kumartui, laskien pitkäsormisen käden kummallekin käsinojalle ja toi kasvonsa hyvin lähelle toisen omia. Clyde tuoksui jollekin raikkaalle, hyvälle, hiukan feminiinisemmälle kuin useimmat heidän ikäisensä nuoret miehet.
”Äläkä suinkaan ymmärrä minua väärin. Minä olen taatusti yksi kestävimpiä miehiä jotka elämässäsi tulet koskaan tapaamaan”, Clyde sanoi virnistäen, kulmahammas vilahtaen jälleen.
”Se on vain ajan, paikan ja seuran kysymys”, tuo jatkoi, naurahtaen.

[Kenichi]

Ken katsoi toista poikaa pitkän aikaa kun tämä kertoi hänen olleen se joka oli häirinnyt ensin. No eihän se häntä niin kamalasti häirinnyt. Ja jos poika olisi ollut järkevä hän olisikin vain jatkanut lukemistaan ja etsinyt ehkä jopa toisen paikan lukea. Mutta jokin Clydessä ja hänen silmissään sai pojan jäämään aloilleen, jopa haastamaan pientä riitaa toisen kanssa. Toisen komentti siitä että oli antanut kenille anteeksi koska oli niin sievä tapaus, hieman järkytti pojan ajatuksia. Tai ehkä ei järkyttänyt mutta saivat pojan sydämen hyppäämään muutaman lyönnin ohitse. Vielä enemmän Kenin sydäntä järkytti se kun tuo tumma pitkä poika nousi ylös ja nojasi käsillään hänen tuolinsa käsinojiin. Kummankin pojan kasvot olivat hyvin lähellä toisiaan. Ken ei oikein tiennyt mitä ajatella tämän toimista ja vielä vähemmän hän ymmärsi toisen sanoja. Poika vain istui ja tuijotti toisen silmiä hieman pelästyneen näköisenä. Hänen päänsä oli täynnä erilaisia ajatuksia. Poika ei oikein tiennyt miten olisi toiminut tai mitä sanoisi toiselle. Tuntui kuin pojan aivot olisivat jäätyneet tai lakanneet toimimasta. Mutta viimein pojan päähän juolahti jotain mitä tehdä. Jotain mikä oli todella tyhmää, niinkin järkevän oloiselta pojalta mutta silti, hän halusi tehdä sen. Niimpä Ken nojautui eteenpäin painaen lempeästi huulensa toisen huulia vasten

[olipas sanaton vastaust ^^; ]

[Clyde]

Clyde virnisti sisäisesti, sipaisten toisen huulia oman pitkän, notkean kielensä kärjellä. Hän oli odottanutkin toisen toimivan jotenkin tällä tavoin, eikä aikonut antaa toiselle armoa. Clyde näykkäisi leppoisasti Kenin alahuulta, suudellen toista sitten uudelleen. Clyde ei osannut sanoa varmasti, mutta toisen maku muistutti häntä jostain, joka sai hänet hyvälle tuulelle.
Clyde vetäytyi muutaman sentin päähän toisesta ja avasi raukeasti ruskeat silmänsä, niiden pitkien ripsien jäädessä kuitenkin varjostamaan miltei mystistä katsetta.
"Sinä tuoksut hyvälle", Clyde mutisi, koskettaen sormillaan toisen leukapieltä. Siitä oli pitkä tovi kun hän oli ollut lähellä jotain näin haavoittuvaista, kaunista ja herkkää. Niin, fyysisesti lähellä. Kosketusetäisyydellä. Clyde tajusi, että voisi tehdä toiselle miltei mitä tahansa, julkisella paikalla, eikä tuo luultavasti laittaisi hanttiin. Vaikka mistäs sitä tiesi, yleensä kaikkein söpöimmät kissanpennut raapivat kaikkein vimmaisimmin ja kauneimmilla ruusuilla oli kaikkein terävimmät piikit. Clyde antoi kätensä liukua toisen kaulalle ja solisluille, hänen huuliensa painuessa kohti toisen korvaa. Kevyesti hän näykkäisi tuon korvalehteä.
"Sinä maistutkin kovin hyvälle..." Clyde mutisi, jääden vielä hetkeksi paikoilleen. Sitten hän suoristautui ja asetti kätensä lanteilleen. Hänen asentonsa oli etäinen ja välinpitämätön, aivan kuten hänen ilmeensäkin. Muutos oli tapahtunut hänessä aivan yllättäen, mutta sen oli saanut aikaan jokin pienen pieni, häiritsevä tekijä.
"En ymmärrä mitä muuta sinä minusta vielä haluat? Sinulla on kirjasi, tai oli, ennen kuin palautit sen hyvin epäkohteliaalla tavalla käyttööni, ja nyt olet saanut todisteen homoseksuaalisesta suuntaumuksestasi. Sinä haluat minua, etkö haluakin? Mutta miksi?" Clyde, joka oli lukenut muotikirjaa ilman lukulasejaan, asetti nyt nuo lasit nenälleen ja sulki silmänsä hiukan ärtyneesti.
"Jos haluat apua sen tutkielman tekemiseen, sen kuin pyydät. Sinun ei tarvitse vietellä minua saadaksesi apua", Clyde sanoi, virnistäen niin, että kulmahampaat välähtivät. Hän tiesi, että saattoi olla täysin metsässä arvailujensa kanssa, mutta hän tiesi myös, että oli omalla tavallaan opettajien suosiossa. Ei ainakaan heidän mustalla listallaan. Ehkäpä kotitehtävien tekemisestä, oikeista vastauksista ja tietyistä, pienistä, epäsuorista kohteliaisuuksista oli jotain hyötyä. Clyde osasi sanoa oikeitakin asioita, joskus jopa oikeaan aikaan. Ainakin silloin, kun näki moisessa kieroilussa jotakin hyötyä itselleen. Clyde nappasi taidehistorian kirjan pöydältä ja laukustaan luentolehtiön.
"Mikä sinun aiheesi on?" Clyde kysyi asiallisesti, istuen sulavalla, äänettömällä liikkeellä Kenin tuolin käsinojalle, tuoksuen ja etäisenä. Clyde liu'utti korvansa takaa esiin kynän, mustan lyijytäyte kynän, jonka toisessa päässä oli kissan koristama korkki, joka kätki suojiinsa mustekynän. Koko kynä oli avattavissa puolestavälistä, jotta siihen saattoi täyttää lyijyn tai musteen, kumpi nyt sattui olemaan lopussa. Clyde loi Kenichiin odottavan, ruskean katseen.
Joku olisi saattanut erehtyä pitämään Clydea opettajana, hänen viileän asiallisuutensa vuoksi. Ehkäpä Clydesta vielä tulisikin opettaja, kukapa tietää.

{Anteeksi että kesti, olen kaverilla ja piti maanitella inspiraatio esiin. ^^''}