Iltapalan aika.

[Kyo]

//Vapaa peli siis... :>//

Pieni, hyvin sirorakenteinen ja selvästi alipainoinen nuori poika istuskeli vaiteliaana ruokalassa, vakiopöydässään, johon ei ollut tälläkään kertaa odottamassa ketään seuraksi. Pojan mustat, kiiltävät ja hyvin hoidetut hiukset oli tupeerattu päältä ilmavaksi pehkoksi, ja tismalleen noin ne olivat olleet aamullakin - nuorukainen tosin oli saanut ravata vessassa useasti saman päivän aikana korjailemassa kampaustaan, tupeeraamassa lisää ja suihkimassa litrakaupalla lakkaa. Nyt mustahiuksinen tunsi olonsa lievästi sanottuna väsyneeksi päivän johdosta. Koulu oli alkanut kahdekslata ja loppunut kolmelta. Eihän se edes ollut pisin mahdollinen päivä, mutta kun lounaalla ei oltu syöty kuin pari salaatinlehteä, väsymys painoi ja kovaa. Niinpä poika nousi haukotellen seisomaan, vilkaisten sitten kelloa. Se läheni yhdeksää, eikä läksyistä oltu vielä huolehdittu. Matikanmaikka hirttäisi pojan, jos läksyt olisivat taas jääneet puolitiehen tai jos niitä ei olisi edes yritetty vääntää. No, ei voinut mitään, nyt ei kertakaikkiaan riittänyt voimia moisiin typeriin laskuihin.

Hitaasti laahustaen poika asteli ruokalan läpi toiselle puolelle, otti lasin käteen ja kaatoi siihen laktoositonta maitoa, rasvatonta. Pojan katse pallotteli ahneesti vieressä olevien hedelmien puoleen, ja hetken epäröityään ja mietittyään noiden värikkäiden ruokien kalorimääriä, tuo päätti lopulta kuitenkin ottaa kaksi omenaa. Hitaasti poika palasi omalle paikalleen maitolasin ja kahden omenan kera, ja rupesi nakertamaan toista omenaa nälkäisenä, epäluuloisen katseensa harhaillessa samalla muissa ruokalassa istuvissa tytöissä ja pojissa.

[Ellie]

Pieni vihreä omena oli tarttunut Ellien käteen. Enempää hän ei iltapalaksi söisi. Hänellä ei ollut vain nälkä. Kotona hän olisi kuitenkin joutunut syömään enemmän, jos olisi sattunut vanhempien kanssa samaan aikaan syömään iltapalaa. Äiti piti aina, kun muisti, huolen siitä, että hänen esikoisensa söi.

Ellie otti muutaman askeleen ruokala linjalta eteen päin ja pysähtyi. Hän päätyi vilkuilemaan tyhmän oloisesti ympärilleen. Yksin hän ei haluisi tyhjiin pöytiin istua. Kavereiden pöydässä oli taas vaihteeksi täyttä, eikä hän nopeasti löytänyt puolituttujenkaan pöydästä vapaata. Lopulta hän alkoi ottamaan askeliaan kohti jonkun rinnakkaisluokkalaisen pojan pöytää kohti. Poikaa hän ei toki tuntenut, mutta tuskin tuolle olisi seura pahitteeksi.

"Hei! Mitäs jäbä? Saaks tähän istuu muuten?" Ellie sanoi virne kasvoillaan. Hän yritti vaikuttaa mahdollisimman siistiltä tyypiltä ja se varmasti kuului ja näkyi. Teennäiseltähän hän vaikutti.

[Kyo]

Kyo nakersi omenaansa hyvin keskittyneenä oman, kieron mielensä sopukoissa pyöriviin ajatuksiin, että oli jo ihan hetkeksi unohtanut paineensa ja epäluuloisuutensa. Katse olikin vaihteeksi nauliutunut seinällä roikkuvaan kelloon, joka tikitteli uhkaavasti iltayhdeksää kohti. No, mikäs siinä, ilta ja etenkin yö olivat vuorokauden parasta aikaa, silloin luovuus pääsi valloilleen niin musiikin soittamisen, kuin runojen eli biisien lyriikoidenkin kohdalla. Musiikkia tosin oli hankala kovin myöhään säheltää, sai vain turpa kiinni täällä yritetään nukkua-kommentteja joiltain kalkkiksilta, joilla ei ollut yhtään yöolentojen luontoa. Kyolla sitä kyllä oli vaikka muille jakaa, ja jos koulu ei olisi ollut esteenä, olisi poika varmaan nukkunut kaiket päivät ja valvonut öisin, kuljeskellen täysikuun aikaan tyhjällä rannalla, tarkkaillen yksinäisenä meren yöllisiä kuohuja ja kuun heijastumista vedestä. Ha, olisipa siinäkin huvit.

Koska poika oli unohtunut täysin omiin mietteisiinsä, se suorastaan säikähti, kun kuulikin yhäkkiä vierestään jonkun toisen tyypin itsevarman ja reippaan, Kyon korviin liiankin kovan ja huomiota herättävän äänen. Poika säpsähti rajusti, antaen säikähtäneen katseensa sinkoutua viereensä - siinä seisoi siro, pitkän punertavan tukan omaava tyttö, joka katsoi suoraan Kyoon. Emopoika hämmentyi tästä saamastaan huomiosta aikalailla, ja ensishokista selvittyään nyökkäsi tahmeasti.
"Mitäs tässä, sen kun istut...", poika sanoi hiljaisella, epävarmalla äänellä, siirtäen katseensa omiin pöydällä oleviin käsiinsä, erityisesti mustiksi lakattuihin kynsiinsä. Poika ei vain pystynyt katsomaan muita kovin näkyvästi, se ei vain kertakaikkiaan onnistunut. Erityisesti silmiinkatsomista poika ei voinut ainakaan ventovieraiden kohdalla harrastaa sekuntia enempää.

Epäluuloisena poika katsahti tyttöön sivusilmällä, mahdollisimman huomaamatta. Heti tämä oli huomannut, että toisella oli siniset silmät. Hassu sinänsä, että Kyo kyllä kiinnitti paljon huomiota ihmisten silmiin, mutta ei pystynyt kerralla kauaa silmiin tuijottamaan. Se sai pojan tuntemaan olonsa vain ahdistuneeksi.
Puhuahan tässä ei tarvitsisi, tai ainakaan Kyo ei sitä aloittaisi. Jos toinen rupeaisi hieromaan innokkaasti tuttavuutta, niin se olisi apua. Tai no, salaahan Kyo kokoajan toivoi, että toinen olisi ruvennut enemmänkin juttelemaan, mutta toisaalta se pelotti poikaa aivan mielettömästi. Mitä jos kieli menisi ihan solmuun eikä keksisi mitään sanottavaa, ja sitten kaikki vain nauraisivat? Poika kun otti niin helposti itseensä, mustasi mielensä toisinaan ihan turhistakin syistä. Olisi mahtavaa olla joskus sellainen niinkuin mustafledan paras ystävä, Alex, oli. Rento ja itsevarma, sellainen, ettei ottaisi mistään paineita. Mutta sitten Kyo ei olisikaan Kyo.