Yöllisiä ajatuksia [kaikille avoin, mukaan vain]

[Ronja]

Ronja käveli hitaasti, jalkojaan viileässä hiekassa raahaten, pitkin lumoavaa hiekkarantaa. Tuuli hyväili lempeästi hänen kasvojaan, leikitellen samalla hänen kahdella, löysällä letillään. Ronja hengitti syvään suolaista ja kosteaa meri-ilmaa, hänen silmiensä väliin oli ilmestynyt hienoinen ryppy, joka viestitti tytön sekalaisista tunteista ja ankarasta miettimisestä.

Kuinka minä oikein selviän tästä koulusta? Kaikki on niin erilaista kuin Suomessa... Tänne on jotenkin niin vaikean oloista päästä sisälle. Olen ollut täällä jo melkein viikon, enkä ole oikeastaan tutustunut kenenkään kanssa. Opetuksenkin taso on vaativampaa kuin mihin olen tottunut ja ranskan kielen lukeminen näyttää sittenkin tuottavan pieniä ongelmia.

Hän huokaisi syvään. Tuon viimeisen kohdan myöntäminen oli todella vaikeaa, hän luuli osaavansa ranskaa hyvin. Tyttö ei ollut kuitenkaan ajatellut saavansa kaikki opetuskirjansa heti ranskan kielellä, sanakirjaa siis tarvittiin paljon, ja se turhautti häntä. Ronja lähestyi suurta kiveä, joka jökötti yksinäisenä keskellä aukeaa rantamaisemaa. Yksinäisenä, aivan kuin hänkin tällä hetkellä. Hän puraisi huultaan, nyt ei olisi aikaa itsesääliin. Olisi vain otettava itseään niskasta kiinni ja olla sosiaalisempi. Kyllä hän siihen pystyisi, jos haluaisi. Ei sillä että tyttö ei viihtyisi yksikseenkin. Itse asiassa runsas väenpaljous ahdisti häntä joskus, hän piti hiljaisuudesta. Olisi kuitenkin mukavaa omistaa edes pari ystävää, koulun käytävilläkin näytti niin orvolta, jos liikkui yksinään. Ja kyllähän se satunnainen juttuseurakin tytölle kelpasi.

Yllättäen Ronja huomasi kävelleensä valtavan kiven luo. Hän katsoi sen rosoista pintaa hetken aikaa, kunnes yht'äkkiä otti siitä kiinni ja ponnisti ylöspäin. Helppoa se ei ollut, tyttö kun oli niin lyhyt ja hentoinen, mutta lopulta hän sai punnerrettua itsensä ylös. Hän kääntyi istumaan kasvot merelle päin ja jatkamaan mietteitään.

Kunpa vain olisi joku jolle puhua...

[Misha]

[here i come]

Tylsä aamu, tylsä päivä, tylsä ilta ja nyt vielä tylsä yökin. Misha kivahti ajatuksissaan itselleen. Voisiko tosiaan olla näinkin tylsää kokonaisen päivän ajan. Kun nuorukainen vain ajattelikin päivän tapahtumia ei hänen tarvinnut muuta kuin tuhahtaa tapahtuneen tosiasian edessä. Jo aamusta pojalla oli ollut tylsää. Ilman kämppäkaveriaan hän olisi tuskin edes lähtenyt tunnille. Pojalla oli viime aikoina ollut vaikeuksia saada unta. Syykin oli kyllä ilmiselvä. Hän tiesi että kotona olisi omat vaikeutensa ja kun normaalia postipakettia ei ollut saapunut oli poika kovastikkin huolissaan. Ehkä pieni masennus oli hiipinyt Mishan sisimpään kun hän ei enään jaksanut oikein piitata mistään elämässään. Hän olisi lähtenyt kotia mutta tiesi että jos tulisi kotia turhan takia, olisivat hänen vanhempansa että veljensä pettyneitä, pojan jätettyä opintonsa kesken. He ehkä antaisivat Mishalle anteeksi mutta poika ei antaisi itselleen. Joten hän jatkoi laiskasti opintojaan.

Toisin kuin Misha, hänen kämppiksensä Erin oli nuori villi ja jaksoi valvoa vaikka koko yönkin. Ja kuten nytkin hän oli herättänyt Mishan siitä vähästä unesta jonka tämä oli saanut ja vaatinut saada jotain mangaa luettavaksi. Misha oli vain nakannut edellisen postipaketin tytön syliin, pukenut jotain vaatteita niskaansa ja lähtenyt ulos ovet paukkuen. Erin oli tullut huutamaan käytävään mutta poika ei ollut kuulevinaankaan. Hän tiesi että tyttökin oli huolissaan. Olivat he sen verran läheiset ystävykset.

Ulos päästyään poika oli kävellyt päämäärättömästi ympäriinsä koulun alueella ja havaitsi nyt astelevansa pitkin hiekkaisaa rantaa. Se ei kuitenkaan saanut poikaa katselemaan minne hän kulki, mikä johtikin seuraavaan tapahtumaan. Misha törmäsi huomaamattaan suureen kiveen joka jökötti keskellä aukeaa rantamaisemaa. Poika oli selvästi ajatuksissaan kun ei noinkaan suurta kiveä huomannut. Törmäys sysäsi nuorukaisen maahan istumaan ja varmasti aiheutti pieniä mustelmia kehoon. Poika sadatteli kiivaasti ääneen usealla kielellä josta esiintyi japanilaisia, venäläisiä ja englantilaisia kirosanoja ja lausuntoja.

[Ronja]

[Ihanaa, seuraa ]

Ronja katseli tummalle taivaalle. Harmi, että tähtiä ei näkynyt juuri lainkaan, pari hassua siellä täällä, suurella, pimeällä taivaalla. Ronja sulki väsyneenä silmänsä ja painoi jalkansa käsillään kohti yläkroppaansa, painautuen niin pieneksi kuin mahdollista. Hän päätti olla ajattelematta mitään hetkeen, kuunnellen vain rannan mielenkiintoisia ääniä. Hetken ajan oli aivan hiljaista, mutta sitten Ronjan korvat alkoivat viestittää hänelle erilaisia ääniaaltoja. Hän kuuli sammakon kurnivan jossain kauempana, kaislojen kahisevan hiljaa tuulessa ja suuren vesilinnun nousevan lentoon vedestä. Hän paneutui niin intohimoisesti luonnon ääniin, että säikähti kun kuuli viereltään pehmeän tömähdykden ja sen jälkeen vihaisen kuuloisia lauseita. Kaikkea hän ei ymmärtänyt, mutta osa lauseista kuulosti englannilta ja sanat taas aika rumilta.

Ronjan silmät rävähtivät auki ja hän kurkisti äkkiä kiven reunan yli. Hetkeen hänen silmänsä eivät kertoneet hänelle mitään, niillä kesti oma aikansa tottua hämärään ympäristöön, mutta pian Ronja erotti maassa hahmon. Hän siristi silmiään ja käänsi lievästi päätään kummastuksesta. Kyllä, hän taisi nähdä oikein, maassa istui poika, joka näytti erittäin ärtyneeltä ja sadatteli edelleen kovaan ääneen. Ronja tajusi pojan törmänneen kiveen ja pieni, huvittunut hymynkare käväisi hänen suupielessään, pyyhkiytyen kuitenkin nopeasti pois. Hän ei voinut itselleen mitään, poika näytti niin huvittavalta istuessaan siellä maassa niin reppanan näköisenä. Tyttö ei kuitenkaan halunnut loukata poikaa ja niinpä hän piti huvittuneisuuden omana tietonaan. Kohta tämän tunteen täyttikin huoli, poika nimittäin istui edelleenkin maassa, kasvoillaan aika tuskaisan näköinen ilme. Ronja liikahti epäröivästi kohti reunaa, rohkaisi mielensä ja kurotti reunan yli, niin että poika näkisi hänet kunnolla.

"Kuulosti aika hurjalta. Sattuiko sinuun pahasti?" hän kysyi koittaen kohdistaa katseensa pojan silmiin. Tarkemmin katsottuna poika ei ollut hassumman näköinen, hauskat, vähän sekaiset, joka saattoi kyllä johtua äskeisestä törmäyksestä, tummat hiukset ja samaan sävyyn kuuluvat ruskeat silmät. Ronja hieraisi hermostuneena rannettaan ja jäi odottamaan pojan vastausta. Tämä näytti muutenkin tutustumisen arvoiselta tyypiltä. Ehkä Ronja saisi tästä sen kauan odotetun juttuseuran tai ehkäpä jopa jonkinlaisen ystävän? Näiden ajatusten tulviessa hänen päähänsä tytön suupielet kääntyivät taas ylöspäin ja hän leiskautti pojalle iloisen, vaikkakin vähän huolestuneen hymyn.

[Misha]

Kuullessaan uuden äänen tästä rannan pimeydestä, Misha hetken jo luuli että kuuli harhoja tai että oli lyönyt päänsä kovempaa kuin uskoikaan. Mutta sitten hän nosti katseensa ja näki törmäämänsä kiven päällä tytön katselemassa häneen hymyillen. Tytön hymystä näki että tämä ei pilkannut häntä mitenkään törmäämisen vuoksi vaan siinä näkyi pieni viite huolestuneisuutta. Hetken aikaa poika vain tuijotti toiseen ja hieroi käsiäen ja vartalonsa kipeitä kohtia ennen kuin nousi kovin vauhdikkaasti ylös seisomaan ja katseli samalla tasolla tyttöä silmiin. ”Ei se oikeastaan sattunut, enemmänkin ärsytyksen takia kirosin kuin kivun.” Hän lausahti tytölle mietteliäällä äänellä. Hetken nuorukainen katseli tyttöä joka oli hänen ahdinkonsa todistanut. Tuolla oli kirkkaat vihreät silmät ja tummat pitkät hiuksensa olivat leteillä. Mishan huomasi huulilleen hiipivän hymyn ja hetken hän jopa yritti vastustaa sitä mutta se oli täysin turhaa. Poika vastasi tytön hymyyn iloisesti.

”kiitos että olit huolissasi mutta en minä itseäni loukannut. Tuo vain oli todella upea lopetus typerälle päivälle.” Misha alkoi selittämään toiselle joka vieläkin tuijotti häntä mietteliäänä. ”Taidat olla uusi täällä kun en ole sinua aikaisemmin nähnyt?” hän kysäisi tytöltä miettien. Viime aikoina moni asia oli painanut pojan mieltä ja pieni toive mielessä heräsi. Jospa tämä saisi huolet mielestä ja poika saisi itsekkin hieman elämän iloa takaisin. Jo tämä tapaaminen oli saanut pojan hymyilemään jopa tämän typerän päivänkin jälkeen.

Misha huomasi potkivansa kengän kärjellä hiekkaa, kuin poika joka ei tiedä mitä sanoa ensi treffeillä. Jopa tuo ajatus sai pienen rypyn nousemaan hänen otsalleen, rypyn jonka toivoi että toinen ei näkisi. Se oli hassu ajatus, jopa niin hassu että Misha sulki silmänsä ja naurahti hiljaisella äänellä. Tämän jälkeen hän nosti kasvonsa kohti taivasta ja avasi silmänsä. Valtaisa tähtitaivas avautui hänen edessään. ”Tiedätkö, pidän tähdistä tavattoman paljon. Vaikka en viime aikoina olekkaan taivaalle kovin vilkuillut.” hän ei tiennyt katsoiko tyttökin taivaalle mutta hän itse huomasi pikaisen tähdenlennon ja toivoi. Toivoi tytöstä ainakin uutta ystävää. Hän käänsi katseensa takaisin tyttöön. ”Minä olen Mikhail mutta sanovaan Mishaksi” poika lausahti tytölle ja ojensi kätensä tämän suuntaan. Aika näytti aina kaiken