Yksinäinen, ranta ja kirpeä ilma [sovittu]

[lucas]

Ilma oli ihan kaunis, joskin hyvin viileä, kirpeäksikin sitä olisi voinut sanoa. Lämpötila ei ollut jaksanut kohota muutamaa plusastetta ylemmäs, mutta se nyt oli ihan normaalia vuodenaikaan nähden. Rannalla oli autiota, oppilaat vietivät päiväänsä mielummin sisätiloissa tai kylällä hengaten. Lucasta moinen ei kiinnostanut, joten siitä syystä poika oli ainoa yksinäinen sielu rannalla sinä päivänä. Ja yksinäinen hän todella olikin. Siitä huolimatta hän oli nytkin erakoitunut autiolle rannalle sen sijaan kuin olisi pysynyt vaikka asuntolalla, jossa ihmisiä ainakin oli.

Lucas ei vaivautunut siirtämään rusehtavia hiuksiaan pois silmiensä edestä kun evyt tuulenvire ne siihen puhalsi. Poika istui rantahietikolla, jalat koukussa rintaansa vasten ja käsivarret kiedottuna niiden ympärille. Haaleansinisten silmien katse tuijotti lasittuneena jonnekin kaukaisuuteen. Viime aikoina hän oli tunenut olonsa tavallista masentuneemmaksi. Ja se tympi häntä, joka puolestaan vain lisäsi hänen kurjaa oloaan. Eikä rannalla kököttäminen taatustikaan parantanut asiaa, mutta ei Lucas oikein muutakaan jaksanut tehdä. Olla vain rauhassa ja hukkua ajatuksiinsa.

[satoya]

Puiden luomat varjot leikittelivät maassa - tarkemmin ottaen ne näyttivät melko jänniltä. Ties minkälaisia kuvioita ne siihen tekivät. Kuitenkin ne saivat yllättävän vähän huomiota Satoyalta. Ylipäätään ilma sai huomiota, muttei jaksanut kiinnittää minkäänlaista huomiota moisiin yksityiskohtiin. Sisäkköön saapumisesta ei ollut kauaa aikaa, eikä se ollut muuttanut pojan mielipiteitä paikasta vieläkään mitenkään. Pakko kai se oli myöntää, että hienot laitoksen tilat olivat, mutta ilmapiiri ei innostanut - tokkopa Satoya oli kylläkään ketään vielä tavannutkaan, paitsi joitain opettajia ihan vain pakosta.

Mikä lie ollut syy siihen, että nuorukainen oli lähtenyt haahuilemaan ulkoilmaan. Oli kai mukavaa saada välillä raitistakin ilmaa tunkkaiseksi luokiteltavan sisäilman vastapainoksi. Näin Satoya ainakin tuntui asian ajattelavan - niin kai se olikin. Vaikkakin kyllä sisätiloista varmasti jonkinlainen ilmastointi löytyi - mutta ihan samapa tuo oli.

Rauhalliset, suhteelliset pitkätkin ja matkaa voittavat askeleet kulkivat kohden rantaa. Ranta viehätti. Ei Satoya edes kauaa ehtinyt kulkea, kun kävely stoppasi ja katse kiinnittyi kiinnekohtaan - ihminen. Nuorukainen kallisti kevyesti päätään. Pitäisikö mennä koittamaan millaista porukkaa täällä nyt sitten olisi? ... Kai sitä voisi.
Kevyt, jokseenkin veikeä ja leikittelevä hymy kohosi Satoyan kasvoille nuorukaisen lähtiessä taas taapertamaan eteenpäin.

Satoya käveli rennosti ja varsin rauhallisesti tuntemattoman tyypin viereen, ja mitään kyseenalaistamatta istahti rantahiekalle.
"Päiviä.", suhteellisen sosiaalisen ja ystävällisen kuuloinen tervehdys. "Saanen udella, mitä teet itseksesi täällä?"
Satoyan piti toki lievässä uteliaisuudessaan saada tietää, mitä kyseinen tuntematon tyyppi teki itsekseen. Olihan varmasti ihmisiä, jotka halusivat olla yksin ja niin pois päin - mutta halusi kuitenkin tietää tämän yksilön perimmäisen syyn asiaan. Kätensä nuorukainen siirsi taakseen, nojaillen niihin kevyessä takanojassa.

[lucas]

Lucaksen ajatuksen katkesivat yhtäkkiä kuuluvaa tervehdykseen. Hän todellakin oli ollut ajatuksiinsa vajonneena, kun ei ollut huomannut saaneensa seuraa. Poika räpäytti hieman silmiään ja vilkaisi silmäkulmastaan millainen tyyppi häntä oli oikein tullut jututtamaan. Hän ei tunnistanut toista eikä muistanut edes nähneensä tätä koskaan. Lucas nyt tavallisestikin oli aivan älyttömän vähän tekemisissä muiden kanssa, joten ihan hyvin toinen saattoi olla ollut koulussa jo pdempääkin. Oli miten oli, ei sillä olisi yhtikäs mitään väliä.

"Kunhan vain olen", Lucas vastasi hiljaa toisen uteluihin ja tiukensi hieman käsiensa otetta jalkojensa ympärillä. Hän tuijotti yhä suoraan eteensä ja antoi hiustensa peittää suurimman osan kasvoistaan. Häntä ei kiinnostanut, hän halusi olla rauhassa. Tai ei oikeastaan halunnut, muttei voinut muutakaan. Toisen läsnäolo oli alkanut ahdistaa, joskaan ei niin paljon kuin olisi voinut. Lucas huomasi tärisevänsä hieman ja se sai hänet painamaan leukaansa tiukemmin polviaan vasten.

[satoya]

Satoya tarkkaili sivusilmällä tuntematonta nyyppäriä, ja toisaalta taas nuorukainen tarkkaili liplattavaa vettä. Varsinaisesti Satoya ei reagoinut millään tapaa toisen vastaukseen, ainoastaan myötäilevällä mumahduksella ja pään kallistuksella. Eipä kyseinen tyyppi vaikuttanut kovinkaan iloisalta. Ikäväkseen Satoya oli yleensä suhteellisen empaattinen - ja nytkin oma mieli alkoi mukailemaan vieressä olevan tyypin mieltä, vaikkei edes oltu oltu kuin hetki lähemmällä etäisyydellä.

Satoyan katse käväisi kunnolla toisessa, kunnes nuorukainen taas nousi, pudisti käsillään hieman vaatteitaan ja käänsi katseensa hetkellisesti poispäin.
"Kuinka vain. Suonisit kuitenkin kertoa nimesi?", Satoya kysyi kuitenkin, olisi se hyvä tai huono juttu. Eipä häntä oikeastaan järimmin haitannut, olisiko se hyvä, vaiko huono juttu. Juttu kuitenkin. Ei kai se asiaa ainakaan olisi millään tapaa auttanut, jos hän olisi vain nököttänyt paikallaan. Ei ollut mitään menetettävääkään.

[lucas]

Lucas rentoutui hieman kun toinen nousi seisomaan. Toinen tuntui olevan hieman kauempana, eikä tämän läsnäolo siis tuntunut yhtä ahdistavalta. Poika huokaisi äänettömästi ja puraisi kevyesti huultaan. Olipas hän ahdistuneella ja herkällä tuulella tänään.
"Lucas Meyer", Lucas kertoi nimensä pienen harkinnan jälkeen toisen sitä kysyttyä. Ei siitä nyt mitään haittaakaan ollut, jos hankki uusia tuttavia. Sosiaalisemmalla tuulella hän olisi varmaan ollut ihan iloinenkin siitä, että joku oli kiinnostunut kuulemaan hänen nimensä. Nyt se tuntui vain hivenen ahdistavalta.
"Sinä?" Lucas katsoi toista varovasti otsahiustensa takaa. Hän oli kertonut nimensä toiselle, joten kyllä toisenkin pitäisi kertoa nimensä hänelle. Reilu peli.

[O.o lyhyttä ja tönkköä tulee...]

[satoya]

Satoya odotti kärsivällisesti - olihan hän suhteellisen ystävällinen, eikä nähnyt suurempaa syytä hoputtaa toista. Mikäs kiire tässä nyt olisi. Eipä mikään.
Lucas Meyer - se nimi pitäisi painaa jonnekin mieleen. Ensimmäinen tuttavuus täällä päin. Selvä sitten. Ei ollut kovinkaan hankala nimi muistaa, ja omaksi onnekseen Satoya omasi suhteellisen hyvän - jokseenkin mukailevan - nimimuistin. Mutta mitäpäs tuosta.

- "Satoya Hirai."
Sanojensa painoksi mies nyökkäsi päänsä kanssa - kovin kohteliasta. Ainakin melkein. Olihan se.
Ääni oli neutraali, mahdollisimman rauhallinen ja ystävällinen. Satoya oli todellakin aistinut toisen mielentilan, ja sen ettei tuo ollut kaikista sosiaalisimmalla tuulella. Mutta eipä se tietenkään oikeuttanut Satoyaa olemaan antisosiaalinen ja töykeä. Eikä kuulunut hänen tapoihinsa örveltää turhia.

- "Oletko ollut täällä kauankin?"
Satoya yritti nostaa edes jonkilaista keskustelua aikaan. Kiusallinen hiljaisuus ei olisi ollut mitenkään erityisen mukava, ei ollenkaan. Parempi kai sitä oli jotain yrittää.

[lucas]

[Anteeksi kamalasti, kun on kestänyt... >_<]

Toinen kertoi nimensä ja Lucas tyytyi nyökkäämään. Kyllä hän toisen nimen tulisi muistamaan, sen verran vähän pojalla oli tuttuja koulussa. Siis näitä ystävällisempiä tuttavia. Toinen ainakin vaikutti ihan ystävälliseltä. Lucas nyt ei ollut kovin mukavalla tuulella, mutta siitä huolimatta toinen ei ollut ainakaan toistaiseksi lähtenyt vielä kävelemään paikalta.

Lucas rypisti hieman kulmiaan toisen kysymykselle. Satoya oli valinnut aiheen, joka ei ollut Lucakselle mikään kovin mieluisa. No, pääasia taisi olla se, että heillä oli nyt aihe, josta keskustella. Parempi huono aihe kuin ei aihetta ollenkaan.
"Tämä on kolmas vuoteni täällä", Lucas kertoi selvästi vastahakoisesti ja vilkaisi toista syrjäsilmällään. Hän oli ollut koulussa pitkään, aivan liian pitkään. Mutta parempi nyt täällä kuin kotona.
"Entä sinä?" Lucas käänsi katseensa nyt kunnolla toiseen ja mittaili tätä hetken katseellaan.

[satoya]

[ Nyuu. Ei se sinänsä mitään :3 ]


Satoya odotti ainoastaan kärsivällisesti toisen vastausta - hänellä ei ollut todellakaan kiire minnekään. Ja mielummin vietti jonkun kanssa aikaa ulkona, kuin sisällä itsekseen. Muutenkin kaikki oli näin paljon miellyttävämpää.
Kolmas vuosi? ... Sittenhän Lucas oli ollut täällä melkoisen pitkään, ja vielä jopa hengissä. Ooh. Eli mahdollisuudet selviytymiseen olivat suhteellisen varmat. Mahdollisesti.

- "Tulin juuri lähipäivinä. Enkä ajatellut jäädä kauaksi aikaa."
Ääni oli varsin varman sävyinen, tosiaan Satoya elätteli toiveita edelleen siitä, että hän tulisi poistumaan tästä paikasta, ja palaisi jengeihin ja katuelämään. Muttei kai se ollut sitten niin yksinkertaista? Siltikin, parempi toivoa sitä, kuin elää ja tyytyä tähän. Toisaalta, Satoyalla ei ollut mikään kiire nähdä hänen isäänsä. Sitä kämäistä ukkoa nyt kukaan haluaisi nähdä. Toivottavasti olisi kuukahtanut hengiltä sillä aikaa kun Satoya maleksi täällä.
Lucasin mittailusta ei minkäänlaista negatiivista, tai ylipäätään minkäänlaista reaktiota oikeastaan syntynyt. Satoya oli tottunut siihen että tyypit tutkastelivat hänen olemustaan enemmän tai vähemmän.

Katse siirrettiin suuntaan, josta Satoya oli tullut, ja sitten Lucasiin. Ihme kyllä, ei ollut vieläkään erityisemmän vaivaantunut olo. Sentään Lucasin kanssa pystyi kommunikoimaan edes vähän, se oli positiivinen asia. Se voisi olla tökeröä kysyä suoraan, mikä toisella oli, mutta mitä muutakaan tässä olisi. Mitään menetettävää missään.

- ".... Onko jokin... Huonosti?"
Aavistuksen varovaisempi äänensävy, ylipäätään Satoya laski äänenvoimakkuutensa normaalia alemmas. Kuitenkin niin että sanat oli mahdollista kuulla ihan hyvin. Jos vastaus olisi perinteinen 'ei kuulu sinulle', ei siitä välitettäisi, sitten asian annettaisiin olla. Satoya oli peräti niin yksinkertainen ja ymmärtäväinen persoona, ettei turhaa viitsinyt härkkiä toisten yksityisasioita. Lähinnä herra vain mietti, olisiko siihen mitään apua. Kenties Lucas oli aina sellainen? Ei voinut tietää.

[lucas]

Toinen kertoi tulleensa kouluun aika vähän aikaa sitten. Lucaksen kulmat kohosivat hieman tämän vielä sanoessa, ettei ajatellut jäädä kauaksi aikaa. Kukapa nyt sisäoppilaitoksessa olisi viihtynyt, mutta ei sieltä niin helposti lähdetty. Kyllähän näitä karkaustapauksia sattui silloin tällöin, mutta harvinaista se oli. Lucas kallisti hieman päätään ja tuhahti aavistuksen. Toinen vaikutti aika varmalta. Mutta ei ollut hänen asiansa huolehtia siitä, halusiko joku karata vai ei. Ihan rauhassa vain, jos halusi joutua kunnolla ongelmiin.

Katse kääntyi pois toisesta tämän kysymyksen myötä. Lucas puri huultaan, niin hän aina teki joutuessaan epämukavaan tilanteeseen. Oliko hän todellakin noin helposti luettava, että tuntematonkin osasi sanoa, ettei hänellä ollut kaikki ihan hyvin.
"Itseasiassa kaikki on huonosti", poika tokaisi hetken harkinnan jälkeen ja henkäisi syvään. "Mutta omapa on elämäni, ei minun pitäisi muita vaivata tällä tavalla". Lucas kohautti välinpitämättömän oloisesti olkiaan ja puraisi huultaan hieman kovemmin. Hän ei yleensä halunnut puhua asioistaan muille, muutenkin sosiaalinen kanssakäyminen tuppasi olemaan lievästi sanottuna hankalaa.

[satoya]

Kulmat kohosivat yllätyneen oloisesti - kaikki huonosti? Vasen käsi kohosi haromaan omia hiuksia, samalla kun pienoinen irvistys kävi kasvoilla. Kaikki. Liian laaja alue. Tai ei kai oikeastaan. Ei mikään ollut liian laajaa.
- "Ei kaikki voi olla huonosti. Aina löytyy jotain hyvää."
Satoya sai taas kerran painettua ääneensä varmuutta, ja jonkinlaista lämpöäkin. Sellaista, että sanat tulivat todellakin uskottavaan sävyyn kurkusta ulos.
- "Luulet, että kaikki on huonosti, koska et mahdollisesti osaa katsoa asioita toiselta suunnalta."
Äänensävy jatkui samana, katseen siirtyessä muualta harhailemasta Lucasiin. Pienoinen hymähdys, ei kuitenkaan milläänlailla vastenmielinen tai vahingoniloinen, se vain oli jonkinlainen äännähdys vailla mitään tarkoitusta.

Satoya istahti hiekalle jälleen, hetken viiveellä. Katseensa nuorukainen painoi myöskin hiekkaan. Niin, olihan Satoyankin mielestä yhdessä elämänvaiheessa kaikki ollut päin alinta helvettiä. Siitäkin oli jotenkin rämmitty takaisin jaloille. Satoya uskoi ehkä senkin takia Lucasin olevan vain omissa kuvitelmissaan pahimmissa ongelmissa, kuin mitä todellisuudessa. Niin se pakkasi menemään. Kuvitelmat söivät aina todellisuutta, ja lopulta vääristivät kaiken.

- "Kyllä sinullakin täytyy olla jotain hyvää, tai jotain mukavaa. Yrittäisit vain luoda niitä parempia hetkiä enemmän."
Satoya antoi katseensa taas siirtyä Lucasiin. Pienoinen, kovin vaitonainen hymy piirtyi suupielille. Ei ollut virnuilun aika, eikä Satoya sitä tekisikään. Mutta hymyllä nyt vain kerrottiin kaikkien eleiden kautta ettei kaikki ollut niin huonosti.
- "Asioilla on tapana muuttua paremmaksi."
Jatkoa hetken viiveellä edelliselle lauseelle. Ainakin puhumista herralla tuntui riittävän. Totta kai, kyllähän Satoya tiesi kuinka ahdistavaa sellaisessa tilanteessa oli olla. Tai ihan mikä vain tilanne, mikä oli vähänkään epämukava, saattoi olla liiankin ahdistava.

[lucas]

Toinen jatkoi aiheesta puhumista, vaikka Lucas olikin sanonut, ettei halunnut vaivata muita ongelmillaan. Melko harvinaista, yleensä ihmisiä ei kiinnostanut puhua ongelmista, varsinkaan tuntemattomien kanssa. Poika huokaisi hiljaa ja käänsi katseensa toiseen tämän istuutuessa hiekalle. Jos toinen halusi puhua hänen kanssaan, niin se oli ok. Ehkä se tekisi hänelle ihan hyvääkin, puhua ongelmista ja miettiä omaa elämää.

Lucas oli hetken hilja toisen sanojen jälkeen. Hänen piti ajatella asiaa vähän aikaa. Satoya näytti suhtautuvan ihan positiivisesti ja uskoi selvästi, että Lucaksellakin jotain hyvää olisi. Kyllä hänellä varmaan olikin, tähän hätään vain poika ei meinannut keksiä mitään. Tai olihan hänellä Yoru, mutta sekin juttu tuntui olevan vielä niin hataralla pohjalla, ettei siihen kannattanut vielä kaikkea luottmusta laittaa. Mutta jotain muuta positiivista? Ei tainnut olla.
"Ei, ei minulla ole juuri mitään hyvää elämässäni tällä hetkellä", poika mutisi ja hymähti ilottomasti, hieman katkerasti.
Asioilla on tapana muuttua paremmaksi. Lucaksen ilme synkkeni toisen sanojen jälkeen. Ei, hänen tapauksessaan asiat eivät muuttuisi paremmiksi, eivät todellakaan. Poika ei halunnut edes ajatella sitä, millaiseksi hänen elämänsä muuttuisi kun hän tulisi täysi-ikäiseksi. Hän taisi juuri nyt elää elämänsä onnellisinta aikaa. Tai onnellista ja onnellista...
"Useimmissa tapauksissa ehkä. Mutta minä en kuulu niihin, joiden asiat muuttuvat paremmiksi, en todellakaan", hän totesi päätään puistellen, loppua kohden sanat muuttuivat lähinnä kuiskaukseksi. Hänen elämänsä oli syvältä, eikä hän itse voinut sille mitään. Tai ainakaan hänellä ei ollut tarpeeksi itseluottamusta ryhtyä elämäänsä muuttamaan.

[satoya]

- "Juuri mitään, mutta jotain."
Ääni pysyi edelleen samalla vakaalla linjallaan, millä se nyt oli hyvän aikaa jo pysynyt. Ei ollut syytä sitä alkaa muuttamaan. Jos Satoya olisi alkanut vinettämään ja märisemään ongelmistaan ja mielialansa sekavista muutoksista, ei tästäkään olisi tullut yhtään mitään.

Satoya kohotti kevyesti kulmiaan Lucasin viimeisimmille sanoille.
- "... Kuinka kauan ajattelit rypeä itsesäälissäsi?"
Äänenvoimakkuus muuttui jonkinverran, ehkä astetta kärsimättömämmäksi. Jälleen Satoya nousi maasta, pyyhkäisi käsillään housujaan ja jatkoi taas Lucasin silmäilyä.
- "Et ensinnäkään pääse tuolla asenteella pitkälle. Miksi edes mietit mitään tuolla tapaa, ei millään ole mitään väliä. Sen kun vain elää ja koittaa ottaa kaikesta hauskasta kiinni."
Nuorukaisen ääni palautui jälleen normaalimmalle tasolle. Oikeastaan varsinaista sävyä siitä ei saanut irti. Olihan se toki enemmän positiivisen kuin negatiivisen kuuloinen - se vain oli loppujen lopuksi enemmän pääpiirre Satoyassa, kuin jokin angstaava mörkö.
Katseen annettiin siirtyä Lucasista käymään taivaalla. Hetken aikaa silmäiltiin sitä suurta sinistä systeemiä pään päällä ja annettiin omien ajatusten siirtyä omakohtaisiin tapahtumiin - niin, mitä väliä niilläkään oli. Ei mitään. Millään menneellä ollut mitään väliä. Tulevaan piti edes yrittää panostaa, että tulisi jotain hyvää. Paitsi tätä koulua ja muuta siihen ei kylläkään liitettäisi, millään tapaa. Mutta mitä sen jälkeen kun Satoya mahdollisesti karkaisi? ... No. Sen näkisi sitten joskus. Jos kaikki olivat maassa rypeviä nyyppäreitä, voisi ajasta täällä tulla ehkä tylsääkin. Se ei olisi kuitenkaan kovinkaan mukavaa. Piti olla jotain actionia - niin se vain oli.