Post by katsuya on Aug 4, 2006 21:45:11 GMT 2
Harmaa tihkusade oli muuttunut rankkasateeksi hyvin nopeasti. Pisarat eivät ihan satuttaneet paljaalle iholle osuessaan, mutta lähellä oli. Katsuyan suolaiset kyyneleet sekoittuivat taivaan sateeseen. Poika tärisi, oli suunniltaan. Todellinen tappio oli vallannut hänen mielensä, todellinen kauhu. Hän yritti karistaa äskeiset sanat pois päästään. Ei hän ollut tarkoittanut, että Saekoa sattuisi... Ei hän ollut sitä tarkoittanut.
Pian poika tunsi olkapäässään kosketuksen, sen lämmön jopa oman kylmettymisensä läpi. Hän ei kyennyt katsomaan tätä henkilöä silmiin. Ei, vaikka tiesi tämän olevan Alex. Katsuya itki edelleen. Jostakin syystä hän ei vain kyennyt lopettamaan. Liian kauan hän oli padonnut tätä surun ja syytöksen muuria sisäänsä. Epätoivoisesti hän tarrasi Alexia olkapäistä, ja antoi viimein päänsä nojata tähän. Itse asiassa Katsuya painautui ihan kiinni tyttöön, kaipasi tältä lohtua. Tämän viehättävä tuoksu tunkeutui Katsuyan alitajuntaan. Kun hän kohotti viimein sinisten silmien katseensa tyttöön, näki poika haavan tämän kasvoissa. Poika hipaisi tätä poskesta, mutta laski kätensä. Katsuya vavahteli herkkänä surusta. Samalla hän kietoi kätensä epäröimättä toisen vyötärön ympärille, halasi surkeana toista.
"Mikään ei ole hyvin. Äiti, isä, Saeko... he kaikki syyttivät ja syyttävät edelleenkin minua", hän parahti aivan kuin poikaa olisi sattunut hyvinkin pahasti. Niin häntä sattuikin; tuntui kuin hänen sielustaan oltaisiin revitty pala kerrallaan irti... Kunnes mitään ei jäisi jäljelle. Ilma kylmeni, ja Katsuya tärisi entisestään jo todella paljon.
"Miksi, Alex? Miksi sen piti olla Saeko? Hän oli niin viaton... niin viaton", hento, katkera ääni kuiski kysymyksiä tytön korvaan. Kyynelten tulva oli tauonnut hetkeksi. Katsuya oli edelleen kiinni Alexissa, ja hänestä tuntui kuin hän olisi voinut istua siinä märässä maassa ikuisuuden. Pari ihmistä kulki heidän ohitseen, loivat heihin kummastuneita, joskin huolestuneita katseita. Mutta heitä poika ei edes huomannut. Nuorukainen tiesi vain sen, ettei pakoreittiä ollut. Tapahtuma seuraisi häntä hautaan saakka. Hän ei voinut sanoa mitään muuttaakseen asiaa. Sisimmässään hän koitti kuitenkin löytää voimia sanojen löytämiseen. Mutta kun hän teki niin, tajusi japanilainen poika vain sen, ettei hänellä ollut voimaa. Aivan kuin yö olisi laskeutunyt heidän ympärilleen, kietonut tytön ja pojan tiukkaan syleilyynsä, ja samalla heikentänyt kaiken. Viimein Katsuya irrottautui Alexista, katsoi tätä punertavilla silmillä. Kyyneleet kimalsivat sinisten iiristen pinnassa, tekivät niistä normaalia herkemmän näköiset. Jälleen kerran Katsuyasta tuntui, että hän voisi hukkua Alexin ruskeisiin silmiin. Ne olivat niin hellät, ja myös täyttyneet kyynelistä. Ne olivat varmasti ihmeellisimmät silmät, mitä poika oli eläissään nähnyt. Ja nyt vasta, aivan kuin Katsuya olisi ensi kertaa tämän tytön nähnyt, tajusi kuinka kaunis toinen.
"Kaikki on niin hiton vaikeaa", hän nyyhkäisi, ja pyyhki kyyneliä pois. Niiden tilalle tulvahti kuitenkin uusia, joten yritys oli turha. Lasittunut katse jumittui yhtäkkiä Alexiin. Nyt poika näki vain tämän. Näki vain maailman kauneimman tytön. Ajatukset suorastaan loistivat hänen silmien ilmeestä. Poika naurahti ontosti hetken kuluttua toivuttuaan hiukan äskeisestä kohtauksesta. Tällä hetkellä oli kuitenkin itse tietoisesti iloinen siitä, että paikalla oli joku häntä lohduttamassa.
"En ole koskaan nähnyt sinua kauniimpaa tyttöä, Alex. Olet niin kaunis", hän kuiskasi pehmeästi, ja siveli uudestaan tytön virheettömiä kasvoja. Pieni hämmennyksen poikainen pääsi kuitenkin Katsuyaan. Häntä pelotti myös sanoa nuo sanat, sillä ei tiennyt laisinkaan, mitä toinen tunsi häntä kohtaan. Pari sekuntia sitten poika oli kuitenkin tajunnut, että nyt hänen edessään istui ihme. Ihme, joka oli jokaista ihmistä varten tuolla jossakin. Oli mahdotonta ajatella, että tässä olisi hänen ihmeensä. Hänen Alexandransa.
"Alex, minä...", Katsuya aloitti, mutta ymmärsi sitten, ettei saanut noita sanoja ulos. Hän yritti, yritti niin kovin. Mutta hän oli peloissaan. Kaiken pelon keskeltä Katsuya löysi vain yhden vaihtoehdon. Hän lähestyi Alexia pari senttiä epävarmana. Hän tunnusteli, tahtoi tietää, mitä toinen tunsi. Poika lähestyi taas varovaisesti, langettaen kasvojensa varjon tytön silmille. Nyt he olivat lähekkäin. Niin lähekkäin, että Katsya saattoi tuntea tytön sydämen jyskyttävän omaa rintakehäänsä vasten. Hitaasti hän kumartui, ja painoi hellän suudelman Alexin täyteläisille huulille. Suudelma ei ollut lyhyt eikä pitkä, vaan juuri täydellinen. Se voimistui hiukan Katsuyan saadessa itseluottamusta. Tunne, jota poika ei olisi ikinä osannut kuvitellakaan tuntevansa tuntea, kupli nyt hänessä suorastaan. Tämä tunne kutitteli mukavan jännittävästi vatsanpohjaa, ja sai kirjaimellisesti koko maailman pysähtymään Katsuyan ympäriltä. Vain he olivat tässä hetkessä; hän ja Alex.
[[Toivottavasti en edennyt liian nopeasti. Tuli vain kamala inspiraatio ^^]]
Pian poika tunsi olkapäässään kosketuksen, sen lämmön jopa oman kylmettymisensä läpi. Hän ei kyennyt katsomaan tätä henkilöä silmiin. Ei, vaikka tiesi tämän olevan Alex. Katsuya itki edelleen. Jostakin syystä hän ei vain kyennyt lopettamaan. Liian kauan hän oli padonnut tätä surun ja syytöksen muuria sisäänsä. Epätoivoisesti hän tarrasi Alexia olkapäistä, ja antoi viimein päänsä nojata tähän. Itse asiassa Katsuya painautui ihan kiinni tyttöön, kaipasi tältä lohtua. Tämän viehättävä tuoksu tunkeutui Katsuyan alitajuntaan. Kun hän kohotti viimein sinisten silmien katseensa tyttöön, näki poika haavan tämän kasvoissa. Poika hipaisi tätä poskesta, mutta laski kätensä. Katsuya vavahteli herkkänä surusta. Samalla hän kietoi kätensä epäröimättä toisen vyötärön ympärille, halasi surkeana toista.
"Mikään ei ole hyvin. Äiti, isä, Saeko... he kaikki syyttivät ja syyttävät edelleenkin minua", hän parahti aivan kuin poikaa olisi sattunut hyvinkin pahasti. Niin häntä sattuikin; tuntui kuin hänen sielustaan oltaisiin revitty pala kerrallaan irti... Kunnes mitään ei jäisi jäljelle. Ilma kylmeni, ja Katsuya tärisi entisestään jo todella paljon.
"Miksi, Alex? Miksi sen piti olla Saeko? Hän oli niin viaton... niin viaton", hento, katkera ääni kuiski kysymyksiä tytön korvaan. Kyynelten tulva oli tauonnut hetkeksi. Katsuya oli edelleen kiinni Alexissa, ja hänestä tuntui kuin hän olisi voinut istua siinä märässä maassa ikuisuuden. Pari ihmistä kulki heidän ohitseen, loivat heihin kummastuneita, joskin huolestuneita katseita. Mutta heitä poika ei edes huomannut. Nuorukainen tiesi vain sen, ettei pakoreittiä ollut. Tapahtuma seuraisi häntä hautaan saakka. Hän ei voinut sanoa mitään muuttaakseen asiaa. Sisimmässään hän koitti kuitenkin löytää voimia sanojen löytämiseen. Mutta kun hän teki niin, tajusi japanilainen poika vain sen, ettei hänellä ollut voimaa. Aivan kuin yö olisi laskeutunyt heidän ympärilleen, kietonut tytön ja pojan tiukkaan syleilyynsä, ja samalla heikentänyt kaiken. Viimein Katsuya irrottautui Alexista, katsoi tätä punertavilla silmillä. Kyyneleet kimalsivat sinisten iiristen pinnassa, tekivät niistä normaalia herkemmän näköiset. Jälleen kerran Katsuyasta tuntui, että hän voisi hukkua Alexin ruskeisiin silmiin. Ne olivat niin hellät, ja myös täyttyneet kyynelistä. Ne olivat varmasti ihmeellisimmät silmät, mitä poika oli eläissään nähnyt. Ja nyt vasta, aivan kuin Katsuya olisi ensi kertaa tämän tytön nähnyt, tajusi kuinka kaunis toinen.
"Kaikki on niin hiton vaikeaa", hän nyyhkäisi, ja pyyhki kyyneliä pois. Niiden tilalle tulvahti kuitenkin uusia, joten yritys oli turha. Lasittunut katse jumittui yhtäkkiä Alexiin. Nyt poika näki vain tämän. Näki vain maailman kauneimman tytön. Ajatukset suorastaan loistivat hänen silmien ilmeestä. Poika naurahti ontosti hetken kuluttua toivuttuaan hiukan äskeisestä kohtauksesta. Tällä hetkellä oli kuitenkin itse tietoisesti iloinen siitä, että paikalla oli joku häntä lohduttamassa.
"En ole koskaan nähnyt sinua kauniimpaa tyttöä, Alex. Olet niin kaunis", hän kuiskasi pehmeästi, ja siveli uudestaan tytön virheettömiä kasvoja. Pieni hämmennyksen poikainen pääsi kuitenkin Katsuyaan. Häntä pelotti myös sanoa nuo sanat, sillä ei tiennyt laisinkaan, mitä toinen tunsi häntä kohtaan. Pari sekuntia sitten poika oli kuitenkin tajunnut, että nyt hänen edessään istui ihme. Ihme, joka oli jokaista ihmistä varten tuolla jossakin. Oli mahdotonta ajatella, että tässä olisi hänen ihmeensä. Hänen Alexandransa.
"Alex, minä...", Katsuya aloitti, mutta ymmärsi sitten, ettei saanut noita sanoja ulos. Hän yritti, yritti niin kovin. Mutta hän oli peloissaan. Kaiken pelon keskeltä Katsuya löysi vain yhden vaihtoehdon. Hän lähestyi Alexia pari senttiä epävarmana. Hän tunnusteli, tahtoi tietää, mitä toinen tunsi. Poika lähestyi taas varovaisesti, langettaen kasvojensa varjon tytön silmille. Nyt he olivat lähekkäin. Niin lähekkäin, että Katsya saattoi tuntea tytön sydämen jyskyttävän omaa rintakehäänsä vasten. Hitaasti hän kumartui, ja painoi hellän suudelman Alexin täyteläisille huulille. Suudelma ei ollut lyhyt eikä pitkä, vaan juuri täydellinen. Se voimistui hiukan Katsuyan saadessa itseluottamusta. Tunne, jota poika ei olisi ikinä osannut kuvitellakaan tuntevansa tuntea, kupli nyt hänessä suorastaan. Tämä tunne kutitteli mukavan jännittävästi vatsanpohjaa, ja sai kirjaimellisesti koko maailman pysähtymään Katsuyan ympäriltä. Vain he olivat tässä hetkessä; hän ja Alex.
[[Toivottavasti en edennyt liian nopeasti. Tuli vain kamala inspiraatio ^^]]