For my demons

[Zacharie]

[Peli sovittu. Vivian tänne. Muh.]

Päivä vaihtui illaksi. Aurinko laski ja punersi taivaankannen mennessään. Ainuttakaan pilvenhattaraa ei seilannut korkeuksissa ja ensimmäiset valkoiset tähdet vilkuttivat Zacharielle tämän astellessa koulun pihamaalla niska kenossa, silmät taivaan syvänsiniseen kanteen naulittuina. Poika oli kärsinyt koko kuuman päivän yksin huoneessaan asuntolassa. Hän oli yrittänyt keskittyä koulukirjoihinsa. Hän oli pureskellut jääpaloja - joita aina löytyi kotoaan tuomasta piskuisesta arkkupakastimesta - ja jäisiä mansikoita pahimpaan tuskaansa, mutta niistäkin oli ollut vain laiha lohtu. Ilma ei ollut ehtinyt laskea päivän lukemista kuin kymmenisen astetta, mutta viilentävä tuuli oli kutsunut Zackin sisältä ulos. Hän oli kiskonut ylleen mustan t-paidan ja vaihtanut hikiset reisarit kuluneensinisiin farkkuihin. Poika oli avojaloin. Varovaiset askeleet kuljettivat hänet uima-altaalle. Rannalta kuului juopunut mekastus ja suurten massojen luokse poika ei nyt kaivannut.

Altaalla ei näkynyt ketään. Kirkkaan veden pinta kimalsi himmeiden sähkövalojen loisteessa. Auringonottoa varten varattuja tuoleja oli edelleen auki levitettyinä altaan molemminpuolin. Zack tallusti vihreällä muovipatjalla päällystettylle lepotuolille ja heitti kainalossa kantamansa luonnoslehtiön ja lyijykynän sen päälle. Poika tuijotteli ympäriinsä hämärässä ja kuulosteli hetken. Ei ketään. Ainoastaan nuorisolauma rannalla. Zackin kasvoille kohosi pieni virne. Hän käveli altaan viereen ja astui sen ylle kaartuvalle ponnahduslaudalle.

Nuorukainen makasi mahallaan ponnahduslaudan päällä. Hän roikotti päätään laudan yli ja tuijotti altaan muutamia metrejä alempana häilyvää kaakelipohjaa. Vesi näytti oudon kutsuvalta, vaikka poika ei yleensä pulikoimisesta perustanut. Zack kurkotti käsiään vettä kohti, mutta oli harmikseen liian korkealla. Hetken mielijohteesta poika nousi seisomaan, astui taipuisan laudan kärkeen ja kääntyi kannoillaan. Nuori mies levitti kätensä sivuilleen, siirsi katseen taivaisiin ja antoi itsensä kaatua alla odottavaan veteen. Kuului äänekäs molskahdus ja poika katosi viileään ja märkään syleilyyn. Vedessä herra antoi ruumiinsa painua hitaasti altaan pohjaan saakka. Vasta kun keuhkot ilmoittivat kivuliaalla vihlaisulla ilman loppumisesta, polkaisi Zack pohjasta vauhtia ja nousi pintaan happea haukkoen.

[Eäöh. Meni pitkään, ennen kuin keksin, minne aloituksen sijoitan ja vielä pitempään meni kirjoittaessa.]

[vivian]

[Ja minulla aikaa kului aloituksen miettimiseen. Eihän tässä heti alkuun kehtaa jauhaa mitään aivan paskaa]

Kevyt tuuli pyyhki isoa ruohokenttää tehden hämärtyvän illan viileydessään miellyttävämmäksi kuin päivä oli ollut. Hiekkaisten teiden pöly oli jo laskeutunut vähäisestä liikenteestä johtuen, vain pieni hitaasti liikkuva pilvi seurasi piennarta pitkin kulkevaa tyttöä. Paljain jaloin, kengät kädessä hän kulki, varoen välillä terävämpiä kiviä, oksia sekä pieniä, jopa tien poskeen kasvamaan uskaltautuneita kukkia. Vain tikkari puuttui suusta. Muita paitsi kukkia väisteltiin järkisyistä, jotkut tunneperäiset perustelut ehkä vaikuttivat noiden monenlaisten, värikkäiden ilmestysten ohitse koikkelehtimiseen. Kukkien väistely oli jo sinänsä järjetöntä, suhteuttaen sen toukokuun kukkamäärän muun tien reunan kokoon. No, saipahan siinä järki jotain tekemistä.

Puolisen tuntia kävelyä Ei koulun kuulunut olla näin kaukana. Aina tässä käy näin. Kun kuvittelee löytävänsä jonnekin, ei sinne ainakaan tietä pitkin päädy. Ja kun vihdoinkin haluaisi olla hilpeä ja tyytyväinen koululainen, ei edes koulurakennus voi olla aivan vieressä. Niin tyypillistä. Iso punainen kiekko oli jo laskenut puiden taakse, jättäen kuitenkin hieman valoa vielä muutamaksi kymmeneksi minuutiksi. Kuivan päivän jälkeen lämpötilan muutos sai linnutkin liikkeelle, sirkutuskuoro seurasi Viviania hänen astellessa eteenpäin keskellä tietä vähemmän kiinnostuneena älyllisen lahjakkuutensa kehittämisestä kuin äsken. Kukat saivat siis jäädä rauhaan, mutta eipä niiden kauneutta kukaan hämärässä pystyisi näkemäänkään.

Ääniä, muitakin kuin yli-innokkaiden siipeilijöiden serenadit. Luultavasti järvi olisi siellä päin, ainakin jos hän samalla tavalla kuumasta päivästä kärsineet oppilaat tunsi. Vivianin huulille nousi laiha hymy, hänen keksiessä itselleen nopeamman kiertoreitin kuin koulun virallinen sisäänkäynti. Hän työnsi mustat kävelykenkänsä jalkaansa jotenkuten, jatkaen matkaansa epävakaisesti, mutta nyt jo huomattavasti paremmalla tuulella. Metsä, ihanan tiheä ja viileä, peitti kokonaan taakseen pölyisen tien.

Pusikosta tultiin pois heti kun vain voitiin. Näin ollen jo ennen järveä, aikomuksenaan käydä uittamassa jalkojaan uima-altaassa, hän poistui vihreästä runsauden paikasta. Vihreä lehtikatto oli peittänyt suurimman osan auringonsäteistä, joten muutenkin hämäränpuolella näin iltasella oleva puuton alue ei häirinnyt. Vivian jatkoi matkaansa jo aikaisemmin päätettyyn suuntaan, kengät taas kädessä. Askeleet hidastuivat tytön huomatessa jonkun olevan jo altailla. Jotenkin hän tuon altaaseen loikanneen hahmon tunnisti Zackiksi ja ehkä siksi jo ennestään lyhyet jalanliikkeet pysähtyivät kokonaan. Voi paskat. Pojan tullessa jo pinnalle, Vivian pisti itseensä taas liikkeelle ja päätyi istumaan altaan viereen.
”Moi.”
Viileä vesi hyväili väsyneitä jalkoja.

[Zacharie]

Zackin ilme oli valokuvauksellinen, kun hänen silmänsä eksyivät tyttöön heti pinnalle päästyään. Pojan liuku altaan pohjasta oli ollut miltei sulokasta katsottavaa, mutta nyt tuo pärski vettä saatuaan sitä henkeensä epähuomiossa ja pysyi vain vaivoin pinnalla. Mistäs tuo nyt ehti tuohon?!
Kun henki taas kulki ja ensisäikähdyksestä oltiin selvitty, kroolasi poika epäröiden altaan reunalle tytön viereen. Pojan kasvoilta paistoi nolostuneisuus ja tuo näytti muutenkin vähän siltä, kuin olisi jäänyt kiinni jostain sääntöjenvastaisesta tai typerästä tempusta.

"Er.. Moi." Zack virnisti ja hinkkasi toisella kädellään silmiään saadakseen niistä enimmät näköä haittaavat vedet pois. Samalla hän sai aikaa miettiä, mitä kummaa sanoisi seuraavaksi. Ei se nyt varsin kummallista ollut tavata vaatteet päällä veteen paiskautunut tyyppi keskellä yötä sisäoppilaitoksen uima-altaalta.. Tai siis. Oli sitä varmasti hassumpiakin tapahtumia todistettu. Mutta silti. Menisikö tässä humputtelussa pojan maine tai arvostus tytön silmissä? Jos sellaista nyt oli koskaan ollutkaan.. Nuorukainen puisteli päätään ajatuksilleen ja laski molemmat kämmenensä valkoiselle laattareunukselle. Hän punnersi itsensä istumaan Vivianin viereen, jääden kuitenkin kohteliaan välimatkan päähän niin, että pojasta virtaavat vesinorot eivät kastelleet tyttöä. Zack seurasi toisen esimerkkiä ja jätti jalkansa veteen. Illan viileys tuntui nyt selkeämmin kuin ennen hyppyä ja poika tunsi helpotusta, kun hiostava olo oli viimeinkin tiessään.
"Uimaanko meinasit?" Vihreät silmät napittivat Viviania jostain märkien hiussuortuvien lomasta. "Vai oletko eksynyt juhlista? Seuraat vain tuota ääntä, niin löydät tiesi rannalle." Puhuessaan Zackin suupielet kohosivat asteen verran sarkastiseen hymyyn. Rannan suunnasta tosiaan kuului altaalle asti vaimea älämölö, jonka täytyi olla itse paikanpäällä lähes korviahuumaava. Poika, joka tunsi olonsa vaivautuneeksi ihmispaljouden keskellä, sai kylmiä väreitä ajatuksestakin olla resuamassa noiden humalaisten nuorten joukossa.

[Anteeksi lyhykäisyys ja sisällöttömyys. Sain viimein lopputyönni valmiiksi ja aivot tyhjenivät sen myötä. Lupaan keksiä jotain koukkua seuraavaan repliikkiin, ellet sinä ehdi ensin.]

[vivian]

”Mä en tiedä, onko vaatteet päällä uiminen sen arvoista. Alastomana ehkä, mutta enhän mä nyt sun edessä voi nakuilla”
Vivianin jalat polkivat varovasti vettä pinnan alla. Viileä vesi, suhteessa ulkoilmaan ainakin, sai äskeisen inhottavan nihkeän olon poistumaan, ainakin jaloilla oli miellyttävä olla. Tuntui miellyttävältä olla tuntematta pohjaa tai maata jalkojensa alla. Jos laattareunus olisi ollut pehmeämpi, olisi voinut kuvitella olevansa pilven päällä, heiluttelemassa jalkoja maahan tulevassa sadevedessä. Erillisiä pisaroita ei voinut tuntea, koska kyseessä oli kunnon kaatosade. Pieni typerä hymy karehti Vivianin huulilla. Hänen ajatustensa pilvi oli siis aivan konkreettinen, ei mikään olotila. Olo oli tosin silloinkin näin hyvä. tämä ajatus sai Vivianin katsahtamaan Zackiin. Vesipisarat valuivat hänen ruskeita hiuksiaan pitkin, suoristaen pojan kiharoita, jotka normaalisti olivat paljon pahemmin kikkaralla. Pojan märät vaatteet tiputtelivat vettä samalla tavalla, tehden pieniä noroja laatoille. Jotkut noista pienistä puroista yhdistyivät ja valuivat takaisin altaaseen, osa jäi lätäköiksi kostealle reunukselle.

Rannalla olevat juhlat häntä nyt viimeiseksi kiinnostivat. Ranta ja teinit harvemmin on hyvä idea yhdistää, varsinkaan jos elämöivä joukko sattui olemaan suurimmalta osin koottu ihmisistä, jotka eivät ole mitään parhaita ystäviä. Ei tässä ketään kännäämisestä ollut tuomittu, vaan helvetin paskasta käytöksestä. Ja mitä sitä muutenkaan pilaamaan juhlia, joissa ei tuntenut oloaan kotoisaksi. Tämän saman hän selitti hieman eri muodossa Zackille katsellen samalla eteenpäin. Uima-altaan äärellä on epämiellyttävä olla, jos ei halua mennä uimaan, mutta silti tietää, että olo siitä paranisi. Vivian huokaa hieman, kääntyen taas Zackin suuntaan.
”Miten me päädyttiin tähän?” Typerä kysymys, jolle Vivian ei itsekään löytänyt vastausta, varsinkaan, kun kysymys tuli tuossa muodossa.
”Tai siis vähän aikaa sitten meillä on ihan hilpeää ja laadukasta keskustelua sitten vedetään pilveä yhdessä. Mä en vaan voi uskoa, että nyt tää on tätä”.

Vivian liu’uttaa jalkansa syvemmälle veteen ja valuttaa lopulta itsensäkin altaaseen. Hetken aikaa hän vain seisoo siinä, selkä käännettynä Zackille. No vittu on tää. Tyttö vetää jalkansa kokoon ja painuu hetkelliseksi kyykkyyn pinnan alle. Vesi on juuri ja juuri niin syvää, että hän pystyy istumaan pohjassa hetken. Punamustat, lakan ja muotoilutuotteiden pahoinpitelemät kutrit heiluvat vedessä luonnottomasti. Noustessaan pinnalle, vielä hehkeämmän näköisenä kuin Zack, oikeastaan kastuminen ei edes haitannut pojan ulkonäköä yhtään, Vivian ei vielä sano mitään. Poskille valuneet meikit näyttävät varmaan naurettavilta, mutta ei se Viviania haitannut. Lähinnä nauratti.
”Oli se sen arvoista”, vielä kerran toistona.

[Nämä ajathan on nyt ihan sekaisin, sopisiko, että nää tapasi joskus viikko sitten siellä kirjastossa? Tuntuisi typerältä ajatella, etteivät meidän hahmot ole puhuneet johonkin puoleen vuoteen, vaikka samaa koulua käyvätkin. Nyt kesti koska en päässyt koneelle, mutta siun kannattaa sitten tottua siihen. Mä en vaan välillä edisty kirjoittamaan nopeasti mitään.]

[Zacharie]

[Ai että ihan kannattaa tottua? Miksi korvaani sävähtää aina tuollaiset itsekeskeiset ja turhamaisuutta ilmentävät lausahdukset.. Viikko kuulostaa sopivalta. ]

Zackin vihreät silmät olivat pyörähtäneet kohti taivaita Vivianin nakuilupuheista. Poika piti suunsa kiinni, vaikka pari piikkiä leikkikin houkuttelevasti kielen kärjellä. Ei olisi mitään mieltä suututtaa naista, joka osaisi varmasti iskeä takaisin. Ja lisäksi Vivian oli koulun mukavimpia tylleröitä. Erilainen. Jotenkin... Kiinnostava. Kyllä. Ja kuin salama kirkkaalta taivaalta tämä tylleröinen, kuin tahallaan, paiskasi moukarin oman miellyttävän kuvansa läpi.
"Ai että mitä?"
Enempää ei pojan suusta sitten ehtinytkään ulos, ennen kuin Vivianin korvat katosivat klooriveden alle. Zacharie painoi sormenpäänsä laattalattiaan ja olisi varmaan painanut ne kivestä läpi, jos olisi pystynyt. Oliko nuori herra nyt tehnyt jotain väärin? Oliko hampun tarjoaminen ollut vikatikki? Varmaankin, sillä se oli nyt otettu puheeksi.
"No voi piru." Zack puisteli päätään. Hiuksissa vielä pysytelleet vesipisarat ropisivat sinnetänne. Paita ja farkut olivat tuntuneet aluksi mukavilta roikkuessaan kosteina laihanlaisen varren päällä, mutta nyt kun korkeammat voimat virittelivät pientä tuulenpuuskaa ilmoille, ihoon kiinni liimautuneet vaatteet voimistivat kosteudessaan kylmää tunnelmaa. Poika odotti tytön paluuta vedenalaisesta maailmasta takaisin maakrapujen joukkoon eikä jaksanut huomioida ihonsa kohoamista kananlihalle hiljalleen voimistuvassa tuulessa. Kun Vivian viimein nousi vedestä, ei poika voinut olla hymyilemättä. Tyttö näytti hassunkuriselta levinneine meikkineen, mutta samalla jotenkin aidommalta, luonnollisemmalta kuin aiemmin.

"On se tällaisen päivän jälkeen ainakin." Nyökkäys. "Mm.. Mitä sinä tarkoitit tuolla aiemmalla kysymykselläsi. Sano minua hitaaksi mieheksi, mutta en oikein saanut kiinni.." Kulmat kurtistuivat ja pojan kalpeat kasvot näyttivät totisilta tämän pohtiessa tytön sanoja. Jonkin ajan kuluttua hän jatkoi: "Nyt tää on mitä?" Zack kallisti päätään ja tuijotti tytön kasvoja. Kun olisikin tiennyt, mitä toisen päässä liikkui. Naiset ovat vaikeita. Juuri kun niiden kanssa luulee tulevansa hyvin toimeen, huomaa tehneensä jotain väärin. Pieni putkiaivoinen mies raapi hämillään poskeaan ja stereotyypilleen uskollisena lämpeni uudelleen ärtymykselle, sillä oli miehen tehtävä turhautua naisen monimutkaisuuteen. Niin sanottiin kirjoittamattomassa viidakonlaissa miesten ja naisten välisistä jutuista.. Siinä toisaalta kyllä painotettiin myös naisten esineellistämistä ja oman egon hellimistä, joita kumpaakaan Zack ei ainakaan itselleen tunnustanut harrastavansa, vaan joita hän lähinnä halveksi. Kehäpäätelmä alisti riidanhalun ja myrskypilvet katosivat pojan kasvoja varjostamasta. Oli mitä tahansa tytön mielenpäällä, poika lupasi mielessään tehdä kaikkensa saadakseen ongelman katoamaan.

Zack vilkaisi rannalle päin. Musiikkia oli joko väännetty kovemmalle tai sitten juhlat olivat siirtymässä lähemmäs, sillä jumputus kuului nyt selkeämmin. Tämä tästä vielä puuttui. Poika napitti tyttöä hetken ja punnitsi vaihtoehtojaan. Hän voisi hypätä tytön seuraksi veteen tai nousta sijaltaan, jolloin ehkä olisi helpompi havaita, josko teinilauma oli jo tympääntynyt rantsuun ja mahdollisesti suuntaamassa altaalle. Zack päätyi jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja nosti jalkansa vedestä. Housunlahkeet, jotka olivat uineet vedessä koko istuskelun ajan, valuttivat nyt vettä valkoisille kivilaatoille pojan ottaessa muutaman askeleen altaan reunalta pois päin. Katse luotasi hämärtyvää metsikköä, joka takana ranta sijaitsi. Ainakaan vielä ei porukkaa näkynyt.