Post by Françoise Athénaïs on Jun 12, 2007 19:51:06 GMT 2
Valkoinen kiilamainen valo laskeutui tyhjän huoneen keskelle saaden olohuoneen valkoiset seinät hohtamaan. Asetelma oli pyhimysmäinen, kun siihen lisäsi nuoren happaman näköisen naisen istumassa ainoalla tuolilla koko tyhjällä alueella, niin että valo läikähteli tummanruskeissa hiuksissa ikäänkuin valokehänä.
Françoise Athénaïs de Rochechouart de Mortemart oli pukeutunut hennosta angoravillasta valmistettuun tunikamaiseen villapaitaan sekä mustiin siisteihin housuihin. Iso villapaita oli luiskahtanut alas oikealta olkapäältä paljastaen reilusti olkapään ihoa, ja pitkät hiukset oli sidottu löysälle poninhännälle kiinni. Huoleton vaikutelma, ja silti jotenkin niin laskelmoitu, että se olisi antanut kenelle tahansa katselijalle kylmät väreet.
Muuttolaatikot oli pinottu vihreän oven viereen järjestelmällisiin muodostelmiin, ja naisen matkalaukut sijoitettu makuuhuoneen jonka lakanat oli jo vaihdettu egyptinvillaisiin kalliisiin lakanoihin. Suurin osa laatikoista oven lähellä sisälsi kirjoja, kirjoja ja uudelleen kirjoja.
Toisin kuin useimmat samasta yhteiskuntaluokasta lähtöisin olevat nuoret naiset, tämä nuori nainen ei ollut ottanut mukaan tusinoittain kalliimpia merkkituotteita vaan pakannut mukaan kirjoja, joita luki kylmäkiskoiseen tapaansa repien irti tietoa. Athy oli oppinut jo varhain tiedon olevan valtaa, roomalaisen sananlaskun ei ollut tarvinnut sitä hänelle valottaa. Hän oli oppinut, sivistynyt, kunnianhimoinen ja häikäilemätön tavoitteessaan, eikä kauneus tai materia kiinostanut häntä missään merkityksessä.
Athy rypisti kulmiaan mittaillessaan olohuonetta kylmillä silmillään joista heijastui ikkunasta laskeutuva valo, muttei mitään muuta. Ne silmät olivat elottomat kuin hailla, ja niiltä silmissä oli turha odottaa lämpimiä pilkahduksia, naurua (ellei sitten kyynistä) tai mitään muutakaan inhimillistä tunteen merkkiä.
Kuollut, kylmä kuin kivi oli, joku kerran sanonut hänen silmistään. Athy oli katsonut puhujaa, ojentanut ranteensa ja kysynyt halusiko kyseinen henkilö kokeilla hänen pulssiaan, mutta tämä ei ollut suostunut. Niin, Athy osasi olla halutessaan kylmä mutta niin myös täysin vastakohta normaalille olemukselleen. Hän osasi vaihtaa asentoaan, ilmettään, eleitään ja puheääntään niin, että oli melkein mahdotonta tunnistaa häntä samaksi henkilöksi. Hän ei tosin tehnyt sellaista enää usein, ei ollut tehnyt sitä pitkään aikaan sillä oli kyllästynyt ihmisten riittämättömyyteen, typeryyteen. Hänellä ei ollut enää tahtoa eikä kiinostusta hymyillä tai puhua turhaan, sillä kaikella sosiaalisella normi käyttäytymisellä ei ollut Athylle enää väliä. Hän oli päättänyt olevansa vain puhtaasti itsensä, kylmä, piittaamaton ja kyyninen itsensä.
Athy rentoutti kasvonsa ja nousi ylös. Hän käveli laatikoiden luokse juoksuttaen pitkiä pianistin sormiaan pitkin karheaa pahvin pintaa. Olisi aika laittaa tavarat järjestykseen ja katsoa löytyisikö tästä sisäoppilaitoksesta vastusta, ja jos löytyisi...Nainen repäisi teipin irti rajusti nauttien siitä aiheutuvasta hiljaisuuden rikkovasta äänestä. Se tarkoittaisi samaa kuin vaikeuksia. Athy melkein hymyili itsekseen ajatellessaan asiaa, mutta hillitsi hymyn ja nosti ensimmäisen kirjan ulos pakkauksista.
"Jonathan Swift, tervetuloa matalaan majaani", hän kuiskasi ja katsoi paksua kirjaa käsissään melkein hellästi.
Mutta vain melkein. Selviytyjillä ei ollut varaa tunteisiin, ja Athy oli aina ollut selviytyjä.
Aina.
Françoise Athénaïs de Rochechouart de Mortemart oli pukeutunut hennosta angoravillasta valmistettuun tunikamaiseen villapaitaan sekä mustiin siisteihin housuihin. Iso villapaita oli luiskahtanut alas oikealta olkapäältä paljastaen reilusti olkapään ihoa, ja pitkät hiukset oli sidottu löysälle poninhännälle kiinni. Huoleton vaikutelma, ja silti jotenkin niin laskelmoitu, että se olisi antanut kenelle tahansa katselijalle kylmät väreet.
Muuttolaatikot oli pinottu vihreän oven viereen järjestelmällisiin muodostelmiin, ja naisen matkalaukut sijoitettu makuuhuoneen jonka lakanat oli jo vaihdettu egyptinvillaisiin kalliisiin lakanoihin. Suurin osa laatikoista oven lähellä sisälsi kirjoja, kirjoja ja uudelleen kirjoja.
Toisin kuin useimmat samasta yhteiskuntaluokasta lähtöisin olevat nuoret naiset, tämä nuori nainen ei ollut ottanut mukaan tusinoittain kalliimpia merkkituotteita vaan pakannut mukaan kirjoja, joita luki kylmäkiskoiseen tapaansa repien irti tietoa. Athy oli oppinut jo varhain tiedon olevan valtaa, roomalaisen sananlaskun ei ollut tarvinnut sitä hänelle valottaa. Hän oli oppinut, sivistynyt, kunnianhimoinen ja häikäilemätön tavoitteessaan, eikä kauneus tai materia kiinostanut häntä missään merkityksessä.
Athy rypisti kulmiaan mittaillessaan olohuonetta kylmillä silmillään joista heijastui ikkunasta laskeutuva valo, muttei mitään muuta. Ne silmät olivat elottomat kuin hailla, ja niiltä silmissä oli turha odottaa lämpimiä pilkahduksia, naurua (ellei sitten kyynistä) tai mitään muutakaan inhimillistä tunteen merkkiä.
Kuollut, kylmä kuin kivi oli, joku kerran sanonut hänen silmistään. Athy oli katsonut puhujaa, ojentanut ranteensa ja kysynyt halusiko kyseinen henkilö kokeilla hänen pulssiaan, mutta tämä ei ollut suostunut. Niin, Athy osasi olla halutessaan kylmä mutta niin myös täysin vastakohta normaalille olemukselleen. Hän osasi vaihtaa asentoaan, ilmettään, eleitään ja puheääntään niin, että oli melkein mahdotonta tunnistaa häntä samaksi henkilöksi. Hän ei tosin tehnyt sellaista enää usein, ei ollut tehnyt sitä pitkään aikaan sillä oli kyllästynyt ihmisten riittämättömyyteen, typeryyteen. Hänellä ei ollut enää tahtoa eikä kiinostusta hymyillä tai puhua turhaan, sillä kaikella sosiaalisella normi käyttäytymisellä ei ollut Athylle enää väliä. Hän oli päättänyt olevansa vain puhtaasti itsensä, kylmä, piittaamaton ja kyyninen itsensä.
Athy rentoutti kasvonsa ja nousi ylös. Hän käveli laatikoiden luokse juoksuttaen pitkiä pianistin sormiaan pitkin karheaa pahvin pintaa. Olisi aika laittaa tavarat järjestykseen ja katsoa löytyisikö tästä sisäoppilaitoksesta vastusta, ja jos löytyisi...Nainen repäisi teipin irti rajusti nauttien siitä aiheutuvasta hiljaisuuden rikkovasta äänestä. Se tarkoittaisi samaa kuin vaikeuksia. Athy melkein hymyili itsekseen ajatellessaan asiaa, mutta hillitsi hymyn ja nosti ensimmäisen kirjan ulos pakkauksista.
"Jonathan Swift, tervetuloa matalaan majaani", hän kuiskasi ja katsoi paksua kirjaa käsissään melkein hellästi.
Mutta vain melkein. Selviytyjillä ei ollut varaa tunteisiin, ja Athy oli aina ollut selviytyjä.
Aina.