Tähtiä laskemassa [sovittu]

[michelangelo]

[Eli Iltsu ja Charlie tulevat tänne ^^]

Ilta alkoi jo hämärtyä, ja kun vuodenaika otettiin huomioon, se tarkoitti myös sitä, että ilmakin kylmeni hyvää vauhtia. Mutta ei kylmyys Michelangeloa haittaisi. Jos se haittaisi, ei hän edes olisi ulkona. Poika mutristi ärtyneenä huuliaan tuulenpuuskan sekoittaessa hänen vaaleita hiuksiaan ja tuoden ne hänen silmiensä eteen. Nuorukainen huokaisi hieman vetäessä valkoisen lapasen pois oikeasta kädestään. Hän siirsi hiukset nopeasti takaisin korvan taakse ja ujutti kätensä nopeasti takaisin lapasen lämpöön.

Michelangelo huokaisi hieman antaessaan hajamielisen katseensa kiertää ympäristössä. Hiljaista oli juu, sillä suurin osa oppilaista oli sisällä tähän aikaan, tekemässä läksyjään. Ja Michelangelonkin olisi pitänyt tehdä nin, mutta ei. Poika vain haahuili pihalla muutaman asteen pakkasessa. Mutta hän halusi nähdä tähtiä, ja kun nyt pitkästä aikaa sää oli selkeä, niin hänhän käyttäisi tilaisuuden hyväkseen.

Jonkin aja kuluttua poika lopulta saapui tähtitornin luokse. Hän hymyili itsekseen ja katsahti ylöspäin, tornin huippua kohden. Nyt hänen pitäisi vain kiivetä ylös.

[Charlie]

[[Täältä tullaan ^^]]

Ilma oli jo kylmää, miltei jäätävän kylmää. Charlien hengitys höyrysi, kun tämä asteli ripein askelin kohti tähtitornia. Taivas oli pilvetön ja siksipä poika olikin päättänyt lähteä käymään tornilla. Kello oli jo ties mitä eikä läksykirjoja ollut edes avattu, mutta se sai nyt odottaa. Poika oli saanut tarpeekseen ainaisesta läksymäärästä ja opettajien karttakepin paukutuksesta, tänään hän aikoi olla kuin mitään koulua ei edes olisi. Unohtaa kaiken ja painua miettimään asioita yksin, hiljaisessa tornissa.

Charlie kulki tornille vievää polkua pitkin soran rapistessa kenkien alla, kun tämä oli melkein aukealla, jonka keskellä torni sijaitsi hän äkkiä huomasi hahmon lähellä tornia. Poika säpsähti hieman mutta tajusi pian että se oli vain joku koulun oppilaista, ja hän kun oli kuvitellut saavansa olla rauhassa. No kaikilla oli oikeus olla tornilla, joten Charlien täytyisi vain tulla toimeen tuon hepun kanssa. Hän asteli kohti hahmoa ja huomasi vähän matkan päästä, että tämä oli poika ja arvatenkin uusi koulussa, ainakaan Charlie ei ollut ennen tätä nähnyt.
Kun poika oli enää muutaman metrin päässä Charlie pysähtyi äkisti ja katseli tuota poikaa vieno hymy huulillaan.

”Aiotko sinä mennä ylös vai jäätkö tänne alas?” Charlie kysyi sitten ja laittoi päätään hieman kenoon. ”Minä ainakin ajattelin mennä ylös, siellä on varmaan lämpöisempikin.” tuo jatkoi ja tarkasteli toista päästä varpaisiin. Ylhäällä tornissa olisi varmasti jonkinlainen pieni ”sisätilan” tapainen, jossa voisi lämmitellä, tai ainakin Charlie toivoi niin.

[michelangelo]

Michelangelo räpäytti hitaasti silmiään kuullessaan askelten lähestyvän häntä. Joku muukin siis oli vielä ulkona tähän aikaan. Mutta ei se olisi hänen asiansa. Poika jatkoi tornin katselemista, siitä huolimatta, että hänen niskansa alkoi kipeytyä vähitellen. Kipu ei ollut kovin mukavan tuntuista. Michelangelo huokaisi hiljaa ja laski katseensa alemmas ja kääntäen sen samalla hajamielisesti itsestään parin metrin päähän pysähtyneeseen poikaan. Ei näyttänyt kovin tutulta. Poika käänsi katseensa taas torniin ja katseli sitä selvästi ajatuksissaan.

Toisen sanoihin Michelangelo ei reagoinut aluksi juuri mitenkään. Poika katseli nimittäin tornia yhä omiin mietteisiinsä vajonneena, ja vasta hetken hiljaisuuden jälkeen hän käänsi sammaleen vihreiden silmiensä katseensa toiseen. Toinen oli tainnut kysellä torniin menemisestä, jollei jokin ollut mennyt hyvin pahasti Michelangelolta ohi. Hän oli itsekin huomannut, ettei välillä kuunnellut ollenkaan mitä muut sanoivat.
"Niin, kai minä olen menossa ylös..." poika totesi hajamielisesti, aivan kuin ei olisi itsekään ollut varma asiasta. Se oli sinäänsä outoa, sillä hänhän oli tullut tornille vain sen takia, että nimenomaan kiipeäisi ylös katselemaan tähtiä.

[Charlie]

Charlien mielestä poika vaikutti jotenkin väsyneeltä tai sitten tätä ei todellakaan kiinnostanut se, että Charlie oli juuri saapunut paikalle ja tuijotti tätä silmiään räpäyttämättä.
”Ai siis aiot mennä ylös”, Charlie sanoi kun toinen viimeinkin avasi suunsa. ”Minäkin olin menossa sinne joten..” tuo jatkoi mutta lopetti lauseen kesken kun ei keksinyt enää muuta sanottavaa. Hän ei tajunnut miksi tuo poika vain tuijotti tornia eikä lähtenyt kapuamaan portaita. Oliko tuo ollut täällä kauan? Ei voinut olla poikahan olisi jäätynyt, vaikkei ulkona lopulta ollutkaan kuin muutama aste pakkasta.

Yht’äkkiä Charlie havahtui mietteistään: ”No eiköhän mennä ylös sitten, sinun jälkeesi” hän sanoi ilkikurinen virne kasvoillaan ja osoitti toiselle ovea. Tuo poika oli hieman häntä pidempi, mutta vain muutaman sentin, silti Charlie oli ärsyyntynyt sillä muut olivat miltei aina häntä pidempiä vaikkei Charlie itsekkään mikään tappi ollut. Tuon pojan ulkonäössä ensimmäinen seikka, joka oli alkanut kiinnostaa häntä olivat silmät, ne olivat melkein saman väriset kuin hänen omansa vihreät.

Pian Charlie taas huomasi olevansa ajatuksissaan, hän pudisteli hieman päätään ja hymyili sitten toiselle samalla kun laski löysästi kätensä alas. Pojan sormet olivat tunnottomat pakkasen takia eikä hän ollut edes tajunnut ottaa lapasia mukaansa olipa hän ollut tyhmä. Täytyisi vain äkkiä päästä jonnekin lämpimämpään paikkaan, eli siis tornin huipulle.

[michelangelo]

Michelangelo nyökkäsi hitaasti toisen sanojen jälkeen, tosin yhä tornia tuijotaen. Juu, kyllä hän ylös oli menossa, kunhan vain saisi jalkansa liikkeelle. Tuulenpuuska heitti taas pojan hiukset tämän silmien eteen, ja hän pyyhkäisi ne ärtyneesti sivuun ottamatta lapasta tällä kertaa kädestään. Ärtymyksestä ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään ulospäin, vaan Michelangelo näytti tasan yhtä rauhalliselta koko ajan.

Poika käänsi katseensa toiseen tämän kehoittaessa häntä menemään edellä ylös. Aijoo, toinen oli myös tainnut sanoa tulevansa torniin. Michelangelo räpäytti hieman silmiään ja mittaili toista hetken katseellaan. Poika käänsi katseensa taas torniin ja kohautti hieman olkiaan.
"Kai se on ihan sama, kumpi meistä sinne ensimmäisenä kiipeää", hän totesi ja lähti sitten astelemaan verkkaisesti, ilman mitään kiirettä, tornin ovea kohti. Oven luokse päästyään hän avasi sen hitaasti ja pujahti sisälle.

Sisällä oli pimeää, mutta se ei Michelangeloa hätkäyttänyt. Poika ei ollut edes varma, saisiko torniin edes valoja päälle. No, valot vain häiritsisivät tähtien katselemista. Sanaakaan sanomatta hän lähti kiipeämään portaita ylös samanlaisella kiireettömyydellä, kuin äskenkin oli ulkona kulkenut.

[Charlie]

Kun tuo outo poika viimein tarttui tornin oven kahvaan ja avasi oven, Charlien valtasi helpotuksen tunne, aivan kuin hän olisi saanut jotain hyvää aikaan, mutta kai se johtui siitä että hän viimeinkin pääsisi sisälle torniin, jossa toivottavasti olisi lämmintä. Poika asteli toisen perässä sisään pilkkopimeään torniin ja sulki narahtelevan oven perässään.

Charlie vilkuili tornin huippua, mutta ei tietenkään nähnyt sitä, hän mutisi itsekseen jotain hisseistä ja portaista, mutta ei niin että toinen olisi kuullut. Kohta Charlie lähti toisen perässä kapuamaan portaita ylös ja saikin tuon pian kiinni. Toinen käveli Charlien mielestä kauhean hitaasti, olisiko hänen pitänyt työntää tuota vai vain sanoa jotain? Hän päätyi jälkimmäiseen vaihtoehtoon: ”Öm, voisitko kävellä hieman nopeammin että päästään joskus huipulle vai pitääkö minun työntää tai kantaa sinut sinne?” Charlie sanoi vino virne kasvoillaan astellessaan hitaasti askel askeleelta kohti tornin huippua jonne oli vielä liian pitkä matka.

”Vai menenkö minä edellä ja vedän sinua perässäni?”, Charlie jatkoi kun ei tuntunut saavan vastausta. Tornissa oli ikkuna aina välillä ylöspäin kavutessa, nyt Charlie pysähtyi ikkunan kohdalle ja kurkkasi alas, hän vihasi korkeita paikkoja, ei ehkä kammonnut niitä, mutta ei kyllä rakastanutkaan. Joten miksi hän oli tullut tänne? Noh, kai poika vain yritti hallita pelkoaan ja yrittää totutella siihen, sen kanssa täytyi elää joka tapauksessa. Kohta hän vetikin päänsä pois ikkunalta ja lähti taas kapuamaan kohti tornin kaukaista huippua.

[michelangelo]

Portaat tuntuivat vain jatkuvan ja jatkuvan, ja Michelangelosta alkoi vähitellen tuntua, että kestäisi melko pitkäkin tovi, ennenkuin hän olisi ylhäällä. No, ei se mitään, ei hänellä ollut kiire. Toisin kuin toisella pojalla, joka kehoitti häntä kävelemään nopeammin. Hän vilkaisi toista silmäkulmastaan ja kohotteli itsekseen kulmiaan. Miksi ihmeessä ihmisillä oli aina niin kiire? Michelangelo ei vastannut toiselle mitään, vaan rypisti hieman kulmiaan vajotessaan mietteisiinsä.

Michelangelo havahtui ajatuksistaan takaisin nykyhetkeen toisen taas puhuessa. Poika seisahtui ja käänsi katseensa toista kohden.
"Miksi ihmeessä minä tarvitsisin apua torniin kiipeämisessä?" Michelangelo tiedusteli ystävällisesti, pientä huvittuneisuutta äänessään. Ei hän nyt niin avuton ollut, ettei olisi osannut kiivetä ylös ilman apua. Poika hymyili hieman toiselle, ennenkuin käänsi taas katseensa menosuuntaan ja lähti jatkamaan portaiden kapuamista.
"Jos sinulla on niin kiire, niin senkus menet ohi", Michelangelo totesi hetken kuluttua ja vilkaisi toista olkansa yli.

[Charlie]

Charlie tuli ärsyyntyneeksi kun joku ei vastannut hänen kysymyksiinsä, se vain sai hänet miettimään, mitä pahaa hän oli tällä kertaa tehnyt. Kun tuo poika viimein suostui vastaamaan, niin Charlie ei tietenkään ollut tyytyväinen vastauksiin. Hän pysähtyi ja tarttui toisen käteen: ”Kuule, ehkä me aloitimme hieman väärällä jalalla. Minä olen Charlie Wood. Sinä?” Poika katsoi toista kulmat koholla ja joutui jälleen kerran odottamaan vastausta.

Nykyään Charlie aina aloitti muihin” tutustumisen” jotenkin väärin, hän oli aina ollut huono siinä, koska päästeli suustaan typeriä ja joskus hieman lapsellisiakin letkauksia. Se sai yleensä muut hämilleen ja siksi pojalla ei ollutkaan paljon ystäviä.

Tornin sisällä oli tosiaan paljon lämpimämpi kuin ulkona pakkasessa, kiitos lämmityksen. Charlie hymyili itsekseen katsoessaan sormiaan, joihin oli jo palannut tunto, ainakin osittain.
Poika vilkuili ylöspäin, portaat näyttivät loppuvan ihan pian, onneksi. Charlie ei olisi jaksanut enää yhtään enempää, tornin huipulla saisi vain ottaa rennosti ja miettiä asioita ja ehkäpä tutustua tuohon toiseen, hieman oudon puoleiseen poikaan.

[michelangelo]

Michelangelo jähmettyi sillä hetkellä kun toinen tarttui hänen käteensä. Pojan silmät laajenivat hieman ja hän kääntyi hitaasti ympäri ollakseen kasvotusten toisen kanssa. Hän ei aluksi vastannut mitään, vaan katseli toista hieman epävarmasti. Ei sillä, että hän olisi toisten kosketusta pelännyt. Charlieksi itsensä esittelleen pojan käytös oli vain ollut hieman hyökkäävää, ja se oli saanut Michelangelon varuilleen. Mutta poika rentoutui lopulta pian, kun toinen ei muuta tehnyt. Hän sipaisi vaaleita hiuksiaan pois kasvojensa edestä ja räpäytti silmiään pari kertaa, ennenkuin oli lopultakin valmis vastaamaan toisen kysymykseen.
"Michelangelo O'Connell", poika kertoi nimensä rauhallisella äänensävyllä ja soi toiselle myös pienen sievän hymyn.
"Ja minä pidän kyllä nimestäni, vaikka kaikki aina sitä epäilevätkin", Michelangelo jatkoi hetken kuluttua, kallistaen hieman samalla hieman päätään. Hän sai kuulla melko usein nimestään, ja monet epäilivät hänen inhoavan sitä. Mutta poika itseasiassa rakasti nimeään, niin vaikeaa kuin sitä oli uskoa. Michelangelo kun ei ollut mikään kovin miehekäs nimi, lähinnä se toi mieleen jonkin enkelin tai jotain vastaavaa.

[Charlie]

Kun tuo Michelangeloksi esittäytynyt poika viimein suostui kertomaan nimensä, Charlien huulille nousi pieni hymynkare, aivan kuin hän olisi saavuttanut jotain suurta ja tavoiteltavaa. ”Minusta sinun nimessäsi ei ole muuta vikaa, kuin että se on aika pitkä. Sinulle pitää keksiä joku hyvä lempinimi”, Charlie höpötti hymyillen yhä toiselle, ja nikkasipa poika vielä lisäksi silmääkin.

Pian pojat jatkoivat portaiden kapuamista ja ”tunnelma” tuntui paljon rennommalta, kuin ennen esittäytymistä. Viimein he pääsivät ylös torniin ja Charlie istuutui seinän vieressä olevalle penkille. Hän sulki silmänsä ja hengitti tavallista nopeammin, oli portaiden kiipeäminen ollut sen verran rankkaa. Hetken kuluttua Charlie avasi silmänsä ja katseli taivaalla tuikkivia tähtiä ja kirkkaana hohtavaa täysikuuta. Ylhäällä tornissa oli paljon lämpimämpi kuin maassa, kuten hän oli toivonutkin.

Sitten hän katsoi toista poikaa: ”Oletko sinä muuten uusi täällä?” Charlie kysyi toinen kulma koholla ja katseli tuota hieman liian pitkien hiustensa alta.

[michelangelo]

Michelangelo hymähti hieman toisen kommentille hänen nimestään. Vai että lempinimi hänelle... Hänellä ei pitkään aikaan ollutkaan ollut lempinimeä, ehkä joskus yläasteikäisenä viimeksi.
"Saat keksiä ihan vapaasti", poika totesi olkiaan kohauttaen ja virnisti samalla pienesti. Hetken kuluttua he jatkoivat taas portaiden kiipeämistä ja Michelangelo vajosi taas kerran omiin ajatuksiinsa.

Michelangelo hengähti ilahtuneesti kun he lopultakin pääsivät ylös asti. Nyt hän näkisi vihdoinkin tähtiä. Poika hymyili itsekseen ja asteli ikkunan luokse. Hän nojautui ikkunalautaa vasten kyynärpäillään ja antoi katseensa kulkea taivaalla tähdestä toiseen. Charlien läsnäolon hän unohti kokonaan ja muutenkin Michelangelon ajatukset karkasivat taas aivan omiin maailmoihinsa.

Poika hätkähti hieman Charlien yhtäkkiä puhuessa. Ainiin, hän ei ollut yksin täällä. Michelangelo käänsi hieman päätään, jotta pystyi katsomaan toisen. Mitäköhän toinen edes oli sanonut, Michelangelo ei ollut yhtään kuunnellut. Poika räpäytti silmiään taas muutaman kerran, ennenkuin hymyili hieman, pahoittelevasti.
"Anteeksi, minä olin ihan ajatuksissani. Niin että mitä sinä sanoit?" Michelangelo kysyi ja kallisti hieman päätään samalla.

[Charlie]

Charlie sulki taas silmänsä ja havahtui vasta toisen pojan kysymykseen: Ai, niin kysyin vain että oletko uusi täällä? Siis koulussa? Kun en ainakaan ole ennen nähnyt sinua tai siis niin, ei se ole tärkeää”, Charlie selitti ja ihmetteli vähän miksi oli tuolla tavalla alkanut sepittää turhanpäiväisiä asioista aivan oudolle ihmiselle.
Hänen poskipäänsä olivat hieman punaisemmat kuin tavallisesti, mutta normaali väri onneksi palautui pian ja Charlie nousi ylös penkiltä ja asteli tornin kaiteelle. Hän kenasi käsiinsä koko painollaan ja katsoi alas nielaisten kuuluvasti. Ja nostikin pian katseensa taivaalla tuikkiviin tähtiin, joita varten hän oli tänne tullutkin.

Poika jäi tuijottamaan tähtiä, mutta oli silti tarkkaavainen jos Michelangelo olisi vaikka sanonut jotain, vaikkei tuo ollutkaan kovin puhelias. Yht’äkkiä taivaalla lensi tähdenlento ja Charlie, lapsellinen kuin oli toivoi jotain aivan älytöntä ja hullua, jotain mikä ei voisi koskaan toteutua, mutta ainahan sai toivoa. Kello löisi tällä hetkellä varmaan puolta yötä, mutta eihän hänellä ollut minnekään kiire, itse asiassa Charlie voisi vaikkapa lintsata ensimmäisen tunnin ja vaikka seuraavankin, koulu ei vain juuri sillä hetkellä kiinnostanut pätkän vertaa.

Hetken kuluttua poika kyllästyi tähtien tuijottamiseen ja niinpä tämä kääntyi Michelangelon puoleen ja päätti tehdä jotain rohkeaa, ainakin se oli hänen mielestään rohkeaa, ei voinut tietää oliko muiden mielestä, eikä sillä edes ollut mitään väliä, ei se ollut tärkeää.
”Sinulla on kauniit hiukset”, poika lopulta sanoi ja katsoi toista pää hieman kenossa.

[michelangelo]

Michelangelo katseli toista hieman uteliaasti tämän toistaessa sanansa ja selittäessä vielä jotain muutakin siihen lisäksi. Ja toinen vielä punastuikin hieman, ja se sai Michelangelon hymyilemään hieman. Ihmiset olivat hänen mielestään suloisia silloin, kun punastuivat, eikä Charlie tehnyt poikkeusta siinä asiassa. Muutenkin toinen oli oikein kivan näköinen tapaus. Poika hymähti hieman ja käänsi katseensa taas taivaalle.
"Itseasiassa tämä on minun toinen vuoteni täällä. Enkä minäkään sinua muista, koska en ole koskaan ennen ollut missään tekemisissä kanssasi. Enkä yleensä kiinnitä huomiota muihin kuin niihin, joille olen jotain sanonut", Michelangelo totesi ja hiljeni sitten, ilmeen muuttuessa mietteliääksi.

Michelangelokin huomasi taivaan poikki kiitävän tähdenlennon, ja se sai pojan melkein huokaisemaan ihastuksesta. Tähdenlennot vasta kauniita olivatkin, ja poika jäi tuijottamaan taivasta haaveellisesti. Kyllä hänen oli aluksi tarkoitus jotain toivoakin, mutta Michelangelon mieli jäi vain ihastelemaan tähdenlentoja ja miettimään niiden syntyä.

Charlien puhuessa jonkin ajan kuluttua, Michelangelo oli sen verran mukana, että jopa kuunteli toisen sanoja. Poika räpäytti hieman silmiään ja käänsi katseensa toiseen. Kauniit hiukset? Hänelläkö? Michelangelo lopetti kaiteeseen nojaamisen ja suoristautui seisomaan kunnolla. Hän katseli toista hymyillen, tosin jokseenkin hämmentyneenä. Poikaa hämmensi hieman toisen kohteliaisuus, eikä hän oikein tiennyt, mitä mieltä hänen olisi pitänyt olla siitä, että toinen poika sanoi hänelle noin. Ei siinä sinäänsä mitään, kohteliaisuudet olivat aina mukavia. Varsinkin jos joku toinen poika kehui Michelangeloa. Mutta mutta...
"Kiitos", Michelangelo päätyi lopulta kiittämään toista ja väläyttämään tälle hymyn. Vastakohteliaisuutta hän ei sanonut, vaikka olisi keksinyt vaikka mitä positiivista sanottavaa Charlien ulkomuodosta. Ehkä sitten, jos toinen päättäisi vielä jatkaa samalla linjalla. Poika sipaisi hiuksiaan taas kerran pois kasvojensa edestä ja antoi katseensa kulkea Charlien kasvoissa.

[Charlie]

Charlie punastui jälleen, kiitos Michelangelon kommenttien, vaikkei tämä paljoa puhunutkaan, niin poika tunsi silti itsensä aina jotenkin huumaantuneeksi, vaikkei osannutkaan selittää miksi.
"Joo, sitten en vain ole huomannut sinua ennen", hän sanoi, se tuntui kyllä oudolta sillä Charlie tuijotti ihmisiä kaikenpäivää, koska ei ikinä keksinyt muutakaan tekemistä.
Hetken painostavan hiljaisuuden jälkeen, kun Charlie oli vain jäänyt tuijottamaan toista silmät viiruina ja hymy huulilla, hän päätti jatkaa samaa linjaa, jonka oli joskus ennenkin todennut hyödylliseksi: "Silmäsikin ovat kauniit", hän sanoi kuin viimein keksi oikean sanamuodon. Tosiaan Charliella oli itselläänkin vihreät silmät, mutta Michelangelon silmät tekivät häneen lähtemättömän vaikutuksen.

Poika istuutui nyt lattialle toisen seisoessa hänen vieressään. Charlie kenasi koko painollaan tähtitornin kaiteeseen ja teki sormellaan kiemuraisia kuvioita lattiaan, sekin taisi vain olla sen takia, että hän pystyisi pitämään kasvonsa normalin värisinä ja siksi etteivät hänen kätensä tärisisi. Miksi ne edes tärisivät? Eihän tornissa ollut edes kylmä. Jännittikö häntä? Tuskimpa, eihän hän jannittänyt, vai jännittikö sittenkin? Ei hän ainaakaan myöntäisi sitä.

Hetken istuttuaan lattialla poika ponkaisi nopeasti ylös ja suoristi hiuksiaan: "Lattia on kylmä", tuo sanoi ja hymyili ja menetti itsehillintänsä ja punastui jälleen. Hän seisoi melko lähettä Michelangeloa ja kun Charlie kääntyi kaiteen puoleen hänen kätensä hipaisi toisen kättä, poika säpsähti eikä poskille noussut puna todellakaan häipynyt vaan muttui entistä punaisemmaksi.
"Öm, an-anteeksi", Charlie mumisi, mutta jäi tuijottamaan toisen lumoavia silmiä eikä saanut katsettaan irti niistä.

[michelangelo]

Michelangelo hymähti Charlien kehuessa hänen silmiäänkin. Johan hän pian punastuisi, jos toinen jatkaisi kohteliaisuuksien lausumista. Poika antoi katseensa kulkea toisen kasvoissa, mutta hän ei sanonut mitään. Katseli vain ja vajosi taas ajatuksiinsa.

Charlien istuutuessa lattialle Michelangelon katse kääntyi taivaalle ja tähtiin. Tämä oli oikeastaan melko kummallinen tilanne. Ei sitä nyt sentään joka päivä eksynyt tähtitorniin Charlien kaltaisen suloisen tapauksen kanssa, ja sitten vielä kun toinen päätti ladella kohteliaisuuksiakin. Michelangelo huokaisi hiljaa ajatuksilleen ja nosti toisen kätensä siirtelemään hiussuortuvia taas pois kasvoiltaan. Hän oli kyllä tullut katselemaan tähtiä, mutta nyt tuntui vähän siltä, että hänellä olisi vähän muuta takamistä. Tai siis jotain muuta, johon keskittyä. Charlie oli nimittäin alkanut kiinnostaa häntä, ja Michelangelo harkitsi hyvin vakavasti tutstuvansa toiseen. Saisi nyt nähdä, mihin hänen sosiaaliset taitonsa riittäisivät.

Michelangelo säpäsähti hieman Charlien yhtäkkiä noustessa ylös lattialta. Poika räpäytti silmiään kummastuneena käännettyään katseensa toiseen. Hän hymyili hieman toisen punastuessa. Ou, todellakin suloista. Toisen punastuessa entistä enemmän ja pyydellessä takellellen anteeksi hipaisuaan, Michelangelo ei voinut kuin naurahtaa hiljaa. Poika katseli toista hieman huvittuneena, pää kallellaan.
"Tiedätkös... Sinä olet melko suloinen punastuessasi", hän totesi pehmeästi ja antoi katseensa pysyä toisen vihreissä silmissä.