Timantteja ja kimalletta (sovittu)

[Juno]

Aamu oli kaunis, joskin hyvin luminen. Oli itseasiassa mukavaa vaihtelua, kaikki tämä valkoisuus, olkoonkin että päivä oli lyhyt ja pimeä pitkä. Tunnit olivat jo alkaneet, mutta Junolla oli sattumoisin hyppytunti ja hän oli päättänyt kerrankin vääntäytyä ylös nojatuolistaan opettajanhuoneessa ja kävellä hiukan koulua ympäri. Hän oli vasta saapunut tänne, eikä tuntenut paikkoja, joten tutkittavaa kyllä riitti. Hän oli saapunut pohjoiseen siipeen, jonka käytävät antoivat lumisille lakeuksille. Hän oli unohtunut kahvikuppeineen tuijottamaan ikkunasta ulos, himmeän talviauringon tuhlatessa säteitään hänen hiuksiinsa, jotka loistivat useissa eri vaalean sävyissä. Hänen kasvoillaan oli rauhallinen ilme, laventelinlilojen silmien tarkastellessa tuota maisemaa, joka oli hänelle vielä hiukan vieras. Hän oli asunut koulun lähellä olevassa kylässä jo vuoden, mutta opettajan virka oli vapautunut vastikään ja hän oli hakenut - sekä saanut - työpaikkaa.
Juno laski valkoisen kuppinsa hetkeksi aikaa pienelle sivupöydälle, letittäen hiuksensa varsin tottuneesti. Vaalea palmikko valui aina hiukan alle puoliväliin hänen selkäänsä, päättyen siisteihin latvoihin,
Juno oli herännyt hiukan väärällä jalalla tänä aamuna, joten hänen vaatteensakin kuvastivat sitä. Ne eivät olleet lainkaan hänen normaalia, hillittyä ja tasokasta tyyliään. Hänellä oli yllään silmienväriin sopiva poolokauluksinen neulepaita, joka istui hyvin ja antoi täsmällisen mielikuvan siitä miekkailun harjoittamasta vartalosta, jonka tuo paita kätki alleen. Jalassaan hänellä oli mustat housut, joissa kulki remmejä ristiinrastiin, hopeisten vetoketjujen korostaessa housujen mustuutta. Hän oli vetänyt jalkoihinsa mustat, hyvin paksupohjaiset kengät, joiden nauhat olivat paidan kanssa samaa, vaalean laventelinlilan sävyä ja vain löyhästi kiinni. Platform-pohjat nostivat tämän 187-senttisen nuoren miehen miltei kahteen metriin, mutta ilman vertailukohdetta hän näytti siltä kuin olisi luotu kulkemaan noin pitkänä.
Hän nappasi kahvimukin jälleen käteensä saatuaan hiuksensa letille ja vilkaisi ympärilleen käytävässä. hän ei ainakaan ihan äkkiseltään nähnyt ketään, joten tuskinpa siitä olisi haittaa, jos hän katselisi tuota maailmaa vielä hetken?
Laventelinlilat silmät suunnattiin vielä kerran ulos ikkunasta, katselemaan kuinka talviaurinko sai lumen kiiltelemään aivan kuin sen pinnalle olisi ripoteltu miljoonittain timanttihippusia.

(Nicole, jos saan pyytää ^^)

[nicole]

Nicole katsasi huoneensa ikkunasta ulos, aamu oli todellakin kaunis, varsinkin kun tyttö sattuu vihaamaan talvea. Talvisin on kylmä, pitää pukea ainakin kaksinkertaisesti. Niin, pitää pukea, Nicolella oli valtava kiire, tunti oli jo alkanut, ja hän ei ollut saanut alusvaatteita lukuun ottamatta ylleen kuin sukkahousut. Meikin hän oli sutaissut naamaan, mutta oli todellakin vielä puettava, hiuksistakin sattui törröttämään jokaikinen haiven eri ilmansuuntaan. Nicole alkoi kerätä kärivarsilleen tavaroita, koululaukku, pitkävartiset piikkikorkokengät, v-kaula-aukkoisen pitkähiaisen t-paidan, ruskean villakangas hameen ja dolce & gabbanan hupparin. Hän repi paitaa ylleen kävellessään ovea, asututtuaa ulos hän heitti vaatteensa ja laukkunsa maahan ja juoksi hakemaan harjaa ja lakkaa. Nic heitti hakemansa tavarat vielä edellisten päälle ja pamautti oven kiinni. "Avaimet!" , tyttö huudahti ja huusi muutaman kirosanan. 'Loistavaa idiootti, jätit avaimet sisälle' , hän manaili vielä mielessään. Nic hengitti hetken syvään ja lähti jälleen nosteleman tavaroitaan maasta. Vasta nostaessaaan hametta huomasi tyttö, ettei hänellä ollut jalassaan, kuin sukka housut. Vavoin hän pujoittautui hameeseensa ja sulki sen napit ja vetoketjun. Hän lähti koikkelehtimaan pitkin käytäviä koittaen samalla saada kenkiä jalkaan ja hupparia päälleen. Saatuaan puettua hän alkoi harjata hiuksiaan, ja huomasi kiertäneensä ympyrää. Kello oli ihme kyllä vasta vartin yli, mutta Nicole päätti jättää tunnin kokonaan väliin, hän voisi selittää eksyneensä. Suihkutellessaan lakkaa hiuksiinsa hän törmäsi vihdoinkin johonkin elävään, juuri kun oli luullut, ettei näillä käytävillä olisi elämää enempää kuin hautausmaallakaan. Nicole koikkelehti koittaen saada lakkapulloa laukkuunsa, josta hän löysi yllättäen kauan hukassa olleen kalliin helminauhansa. Hän katseli ikkunasta ulos, koitti saada helmien pikalukkosysteemiä auki sekä käveli samaan aikaan, siinä oli jo selvästi liikaa ja niinpä hän käveli käytävällä seisonutta miestä päin. Ennen kun Nic tajusikaan hän istui maassa katkennut helminauha kädessään. " Voi paska", hän mutisi itsekseen ja katseli maassa vieriviä helmiä. "Ai, siis tarkoitan, että ömn.. Anteeksi", tyttö takelteli ja katsahti miehen suuntaan. Katsoessaan miestä kasvoihin hän tajusi tämän olevan opettaja. " Herra Opettaja olin kyllä menossa tunnille mutta taisin vähän eksyä tai siis kun koulu on aika sokkelo.." Nic selitti panikoituneena ja alkoi keräillä helmiä maasta laukkuunsa.

[Vähän oot hyvä kirjottaan ^^. Multa on sitten turha odottaa mitään ton laatusta.. Tää teksti on aika sekava, mutta ajatukset jotenkin lentelee ulos päästä..]

[Juno]

Juno älähti hämmästyneesti kun yhtäkkiä häntä vasten käveltiin. Vain vaivoin hän sai estettyä kahvia läikkymästä kupistaan vaaleanlilalle neulepaidalle ja pian hämmästynyt katse luotiin tyttöön, joka nyt istui maassa, hame säädyttömän korkealle nousseena, ja ilmeisesti rikkoutunut helimauha ympäriinsä vierien. Juno rykäisi, koettaen saada edes osan normaalista seesteisyydestään takaisin. Tässä hän oli vain kuvitellut kuinka lumihiutaleet nousisvat yhtäkkiä hangesta ja muodostaisivat hohtavan valkeita lintuja, jotka sitten lentäisivät aurinkoon, kunnes sulaisivat ja sataisivat kristallinkirkkaana sateena smaragdin vihreälle ruohikolle. Hän pudisti kevyesti päätään tytölle.
"Sinä et taida olla menossa kuvaamataiteen tunnille, joten mitäpä se minua hetkauttaa, oletko tunnollinen vai et. Kunhan muistat aina tulla tunneilleni, en valita", Juno lausui pehmeällä ranskallaan, polvistuen sitten auttamaan tuota tyttöä helmien keräämisessä. Hän laski kahvikuppinsa kädestään, hopeisten sormusten kilahtaessa kevyesti sen valkeaa posliinia vasten. Hän hymyili tytölle, ojentaen tyhjän kouransa tuolle.
"Anna helmet minulle, voimme mennä luokkaani tekemään näistä uuden korun", Juno sanoi ystävällisesti hymyillen. Hänen hymynsä oli yht' kaunis kuin tuo mies muutenkin, hampaansa valkoiset kuin ulkona vastasatanut lumi. Hän otti helmet tytöltä ja valutti ne sitten samaan kouraan itse poimimiensa helmien kanssa. Hän nappasi vapautuneella kädellään kahvikuppinsa ja suoristautui, siemaisten kahvikuppinsa tyhjäksi ja lähtien sitten kohti kuvaamataidon luokkaa, tai ateljeeta, kummin vain sitä halusi kutsua.
"Mikä tunti sinulla olisi ollut? Voin ehkä auttaa sinua keksimään selityksen opettajallesi, ellei sinulla sitten jo ole sellaista", Juno sanoi, yhä hymyillen ja aina vain yhtä pehmeästi. Hänen kenkiensä pohjat kopisivat vasten kivistä lattiaa heidän kävellessään kohti ateljeeta. Juno työnsi kahvikuppia pitelevän kätensä hoikalla ranteella luokan oven auki ja piteli sitä jalallaan avoinna niin, että tyttö saattoi livahtaa sisään hänen jälkeensä. Sitten hän antoi oven vaipua kiinni ja asteli opettajanpöydän luo, laskien kupin pöydälle ja etsien sitten katseellaan jotain, mihin voisi laittaa helmet siksi aikaa, kun etsisi niille sopivaa siimaa ja lukon. hän oli kyllä pannut merkille, että helmet olivat aitoja, tekohelmet nyt olisi kuka tahansa taiteenystävä tunnistanut mistä tahansa, joten hänen täytyisi kai uhrata yksi aitohopeisista korulukoistaan tähän. Korut eivät muutenkaan olleet kamalan suosittuja työkohteita kuvaamataidontunneilla, Juno oli ikäväkseen huomannut, joten kukaan ei varmaankaan yhtä lukkoa kaipailisi. Ja olihan koulu rikas, joten lukkoja saisi aina lisää. Juno löysi pienen savikipon, jonka oli kaiketi itse tehnyt ja valutti helmet kädestään siihen. Ensimmäiset kilahtelivat lasitettua pintaa vasten, mutta ääni vaimeni kun helmiä alkoi kertyä pohjalle.
"Istu vaikka alas siksi aikaa, tässä ei mene lainkaan kauaa", Juno sanoi tytölle, viittoen ateljeen ikkunoiden alapuolella oleville sinisille samettisohville. Hän oli vaatinut lupaa saada järjestellä ateljeeta uudestaan ja paikkaa olikin uusittu hänen saapumisensa jälkeen rutkasti. Edellisen opettajan aikana paikka oli ollut harmaa ja vaikkakin täynnä taidetta, hiukan tylsä. Nyt se oli harmoninen, yhä täynnä oppilaiden tekemää taidetta, mutta se tuntui kotoisammalta. Juno oli vaatinut kuviksen opiskelijoiden käyttöön suuren varaston, sekä omaksi työhuoneekseen hiukan pienemmän tilan, jotka olivat molemmat kytköksissä ateljeeseen. Hän oli myös vinkumalla vinkunut, että kuvaamataidon ryhmä saisi oman luokan ja että se kytkettäisiin lasiovilla ateljeeseen. Suunnitelma oli menossa läpi, mutta todennäköisesti vasta keväällä, kun hän voisi viedä ryhmänsä ulos piirtämään.

{Tästä tuli nyt vähän romaani, koita kestää. Nämä lyhenevät kyllä. }

[nicole]

Nicole koitti saada ajatuksensa kokoon, tuntui kuin nekin olisivat levinneet helmien lailla lattialle. Katsahtaessaan eteensä sattui Nicole huomaamaan hameensa tilanteen. Tyttö rykäisi hameen hemaa alas nolostuneena, hänen poskiensa väri alkoi tavoitella omenanpunaa. "En ole menossa, minulla ei taida olla sitä laisinkaan", Nic mutisi ja koitti vaivoin kätkeä punastustaan mustien, lievästi kihartuvien hiuksien taa. Hän kömpi jo vihdoin polvilleen ja konttasi muutaman askeleen helmien perään. Tyttö tunsi itsensä niin lapselliseksi ja noloksi, että oli vaipua maan alle. Lisäksi hän oli yhä hieman hämmennyksissään tapahtuneesta. Opettajan tarjoutuessa korjaamaan korun nousi tytön hämmennys yhä entisestään, ei näin mukavia opettajia löydy, tämän oli pakko olla julmaa pilaa. Silti Nicole kaatoi helmet käsistää opettajan kädelle ja nousi seisomaan. Opettaja olikin jo matkalla luokkaan ja Nicin piti ottaa muutama juoksu askel saavuttaakseen tämän. Kävellessään opettajan perässä kohti luokkaa koitti hän painaa mieleensä edes joitain merkkejä tältä käytävältä, joka poikkeasi muihin. "Historian tunti. Eipä kyllä hirveästi harmita, että se jää väliin, opettaja on kuulemma tiukka ja ärsyttävä. Mitään kelvollisia selityksiä ei löydy, vain näitä tyypillisiä, kuljin sumussa koulun ohi - sepustuksia löytyy, joten apu olisi tarpeen", Nicole vastasi opettajalle. Hänen sanansa takeltelivat hieman, sillä hän oli aivan ymmillään, että opettajankin kanssa pystyi keskustelemaan näinkin normaalisti, saatika, että opettaja oli tarjonnut apua jo kahteen asiaan, eikä kyse ollut matikan tehtävistä. Vihdoin he olivat saapuneet luokan ovelle. Nicole luikahti ovesta opettajan jälkeen. Hän sai jälleen ihmeteltävää, luokka oli sisustettu kodikkaaksi, eikä se vaikuttanut yhtään -öh- luokalta. Tila vaikutti jopa rennolta, eikä opettaja ainakaan pilannut sisustuksen luomaa tunnelmaa. Opettajan pyynnöstä Nicole istahti samettiselle sohvalle. Tytön katse kiersi luokassa esillä olevia töitä. Näytillä oli kaiken laista kipsikolikoista vesivärimaalauksiin. "Ei kiirettä" ,Nicole vastasi hajamielisesti opettajalle. Häntä alkoi pikkuhiljaa kaduttaa, ettei hän valinnut kuvaamataitoa valinnaisekseen.

[Juno]

Juno kaivoi jostain esiin hyvin ohutta, mutta kestävää siimaa ja tsahti opettajanpöydänreunalle kursimaan kaulakorua kokoon. Hänen hoikat sormensa työskentelivät näppärästi siiman ja helmien parissa.
”No, ainahan sinä voit vaihtaa kurssia ja sanoa, että siinä on syy mikset mennyt tunnille. Tai voit aina kertoa touuden, että nukuit pommiin”, Juno sanoi, pehmoisesti naurahtaen. Opettajana hän arvosti sitä, että oppilaat olivat rehellisiä. Oli tuskastuttavaa kuunnella ties mitä selityksiä, kun oppilaasta saattoi toisinaan nähdä jo päälle päin, että tuo oli herännyt kymmenen minuuttia aikaisemmin.
”Minä luulen, että opettajasi ymmärtää sinua erinomaisen hyvin. Edes opettajat eivät jaksa aina nousta ajoissa ja aikuisina heidän pitäisi hoitaa työnsä kunnolla”, Juno itse oli aamuvirkku, niin kuin hänen koko päivänpaisteisesta olemuksestaan näkyi.
”Emme me opeta teiltä oppilailta muuta kuin että hoidatte hommanne”, Juno sanoi, pujotellen helmiä siimaan. Puuhaan ei uponnut häneltä pitkääkään aikaa. Pian hän jo solmi siimaan solmua, etteivät helmet karkaisi taas. Hän solmi myös uuden lukon ja nousi sitten ojentaen korua tytölle.
”Kas tässä. Nyt se on kuin uusi”, Juno sanoi. Tytön otettua korun Juno saapasteli luokassa olevan upouuden kahvinkeittimen luokse. Hän oli vaatinut saada sen luokkaan. Hän oli saanutkin, niin kuin kaiken muunkin, mitä oli vaatinut saada. Niin aamuvirkku kuin olikin, hän oli myös riippuvainen kuumista juomista, aina kahvista kuumaan sitruunaveteen.
”Haluaisitko sinä kahvia?” Juno kysyi.

[nicole]

Silmäiltyään jokaisen taidetteoksen tarkasti läpi hän siirtyi katsomaan opettajan työskentelyä. Opettaja oli jo saanut helmet pujotettua siimaan, enää solmut ja lukko. 'Nopeaa toimintaa' , Nicole mietiskeli, mutta häntä alkoi pian harmittaa, hän ei olisi halunnut lähteä tästä kotoisasta luokasta pois. Toisaalta tuntui pelottavalta olla samassa tilassa opettajan kanssa kahden, eikä tuntea oloaan vaivautuneeksi. "Niin, kaippa se rehellisyys vaan auttaisi asiaa", Nicole sanoi. Hän oli tosin huomannut olevansa loistava valehtelija, tosin hieman asiasta riippuen ja jos saisi miettiä hetken mitä aikoisi sanoa. "Opettajat ovat vaim ihmisiä", Nicole vastasi astetta kylmemmin, toisen selittäessä, etteivät edes opettajat jaksa nousta aina aamuisin. Tyttö oli niin ärsyyntynyt tuollaiseen opettajiin vertailuun ja lässytykseen, kuin he olisivat joitain täydellisyyksiä, edes opettajatkaan, kaksi sanaa joita ei kannattaisi mainita hän mietti. Nic laski taas mielessään hiljaa kymmeneen ja sai mielensä jälleen tyyneksi. Nic vain hymähti ystävällisesti opettajalle, sillä hän oli niin keskittynyt itsensä rauhoittamiseen, ettei ollut kuullut mitä tämä oli sanonut. Hän otti korun opettajan kädestä. "Kiitos" , Nic sanoi hymyillen. Hänen lempi korunsa oli pelastettu. Tyttö avasi lukon ja laittoi helmet kaulaanssa, tällä kertaa varoen, Nicolesta tuntui, ettei tämä jäisi ensimmäiseksi kerraksi kun hän istui tässä luokassa odotellen korunsa korjausta. "Kahvia?",Nicole toisti " joo", hän sanoi jälleen hymyillen, vaikka sisällään löi päätä seinään, kahvia hän ei olisi ikimaailmassa juonut, tosin joskus aamuisin ennen kouluun lähtöä venyneen yön jälkeen hän oli saanut pakolla hörpittyä kupillisen, jotta pysyisi ensimmäiset tunnit tolpillaan. Nicole ei vain halunnut lähteä luokasta.

[Juno]

Juno hymyili, kääntyen takaisin kahvinkeittimen puoleen. Hän tutkaili luokkaan rahtaamiaan kahvilaatuja ja päätyi keittämään vaniljakahvia, koska päivä oli talvinen ja kaunis ja vaniljan tuoksu tuntuisi ihanasti koko päivän luokassa. Hän asetti suodatinpussin paikalleen ja mittasi sitten veden ja purut keittimeen, asettaen sen valmiuteen ja naksautti sen päälle. Odotellessaan kahvin tippumista hän käytti aikaansa hyödyksi ja huuhtoi edelliseltä tunnilta likaisiksi jääneitä vesiväripaletteja. Oppilaat eivät vain osanneet jättää luokkaa siihen kuntoon kuin jossa se oli aiemmin ollut, mutta onneksi Juno nautti saadessaan järjestellä tätä toista kotiaan.
Hän ei huomioinut tyttöä juurikaan, koska ei nähnyt siihen tarvetta. Kun kahvi oli valmista, hän haki oman kuppinsa ja noukki kaapista yhden puhtaan.
”Käytätkö sinä kahvissasi maitoa tai sokeria?” Juno kysäisi, luoden tyttöönpitkien ripsien kehystämän laventelinlilan katseen, pieni hymy suunpielissä tanssahdellen. Samalla hän lappasi omaan kuppiinsa sokeria. Luokassa oli jääkaappi, jonka senkin hän oli vaatinut sinne saada, ja siellä säilytettiin paitsi kylmää vaativia taidetarpeita, myös Junon sinne raahaamaa akaasiahunajapurkkia ja maitoa. Se oli varsin tasokasta, laadukasta laktoositonta maitoa, lähinnä siksi, että Junon vatsa oli herkkä, eikä pitänyt laktoosista lainkaan. Herrasmiehenä Juno ei keskustellut satunnaisten lipsahdusten seurauksista ja varsin feminiinisenä hahmona hän piti sairaspäivän, mikäli lipsahdus sattui. Yleensä hän oli kyllä sen verran huolellinen ruokavalionsa kanssa.

[nicole]

Nicolen mahassa velloi jo kahvin ajatteleminenkin, hän ei olisi halunnut koskea litkuun, mutta olisi ollut epäkohteliasta kieltäytyä tässä vaiheessa juomasta kupillista jonka opettaja oli jo lähestulkoon keittänyt. Hän työnsi mielensä pois kahvista, oli sen juonnista ennenkin selvitty, ei sitä nyt tarvitsisi mietiskellä. Sen sijaan Nic koitti kehitellä mielessään jotain sanottavaa, hiljaisuus oli hänen mielestään jokseenkin vaivaava. Opettaja ratkaisi ongelman kysymällä sokerista ja maidosta. "Hmm, maitoa", Nic lausui hymyillen, hän ei teinnyt juurikaan asiasta, mutta musta kahvi oli kuulemma liian vahvaa. Sokerista hän ei niinkään piitannut, hän oli todennut, että tuo myrkky pilaisi jokaisen juoman johon sitä lisäisi, sen hän oppi pienenä siskonsa kanssa tehdessään niitä lasten kuuluisia sekotus juomia. Nic hymähti hiljaa muistellessan lapsuuden leikkejä siskonsa kanssa.

[sori lyhyttä -.-]

[Juno]

Juno hymyili ihastuttavalla tavallaan ja lisäsi maitoa tuon tytön kahviin. Hän ei tajunnut lainkaan, että tyttö saattaisi teeskennellä haluavansa kahvia – hänestä se oli ehkä naurettavin ajatus, jonka hän oli lyhyen elämänsä aikana kuullut – eikä siten osannut lainkaan epäillä, etteikö tuo tiennyt, mitä halusi. Niinpä hän laski omasta mielestään varsin herkullisen tuoksuisen kupin tytön nenän eteen ja istahti itse erääseen luokassa olevista, pehmoisista laiskanlinnoista. Hän nuuhkaisi sitten hurmaavan lämpöistä, vaniljantuoksuista kahviaan, jonka maun hän tiesi jo entuudestaan olevan pehmeä ja juuri tällaiseen talvipäivään sopiva. Hän lämmitti sormiaan mukin kylkiä vasten, käpertyen kodikkaan oloisesti nojatuoliin, jossa olisi voinut vaikka nukkua. Juno suuntasi utuisen, laventelinlilan katseen ulos ikkunasta ja huokaisi pehmyesti.
”Tällaisina päivinä sitä toivoisi, että voisi vain mennä tuonne ulos ja kieriä lumessa sydämensä kyllyydestä. Harmi, että vain lapset voivat todella tehdä niin, tulematta leimatuiksi hulluina”, Juno sanoi virnuillen. Hän oli juuri niitä ihmisiä, joiden mielestä rikas mielikuvitus toi väriä elämään ja uskallus tehdä asioita, joita ei yleensä tehty tai joita ei yleisesti pidetty hyvinä, oli hänen mielestään kullanarvoinen. Utuinen katse siirtyi tyttöön ja opettajan huulille kohosi pieni hymy.
”Nykynuoretkin ovat niin seiväs takapuolessa aina. Kun minä olin sinun ikäisesi, eikä siitä ole edes järin kauaa, me menimme tunneille ajoissa ja nukuimme silloin kun nukkua piti, mutta me teimme juttuja, joista te vain haaveilette. Tai joita sinä ja sinun ikätoverisi ette osaa edes kuvitella”, Juno kertoi nauraen. Hän tiesi että tyttö saattoi pitää häntä jo nyt hiukan omalaatuisena, mutta sillehän nyt ei voinut mitään.

[nicole]

Saatuaan lämpimän kupin käteensä, hänen käsityksensä kahvista vaihtui täysin. Nicole kiitti kauniisti, vaikka teini-iässä oltiin, ei hyvät käytöstavat silti olleet kadonneet. Ihana vanilijan tuoksu leijaili tytön nenään. Hän hörppäsi kahvia, ei se niin järkyttävää ollut, tosin ei se niin taivaallista ollut, kuin miltä se tuoksui. Samaa tervaa tämä ei ainakaan ollut, mitä äidillä oli tapana keittäää ja se oli pääasia. "Usko pois, voivat nuoretkin tehdä niin, se on vain kyse paikasta", Nicole selitti opettajalle,"tai aineiden vahvuudesta", tyttö mutisi perään. Tosin hän ei uskonut opettajan arvostavan nuoria sen enempää, jos he sattuivat päissään kierimään lumihangessa. Opettajan kertoessa nykynuorten olevan seiväsperseitä, ei Nicoe tiennyt mitä sanoa, jotenkin se perus mukailu ja nyökyttely ei tuntunut sopivalta. "No, riippu millaisia 'nykynuoria' on tottunut näkemään, 'me heppatytöt' ollaan kaippa kohtuu reippaita muihin verrattuna", mainitessaan hevoset tytön sydäntä vihlaisi ikävästi ja hänen oli pakko siirtää katseensa hetkeksi kenkiinsä. Nic tunsi silmiensä kostuvan, mutta hän puristi vapaan kätensä nyrkkiin ja nosti jälleen katseensa. Tyttö väänsi naamalleen varmastikin maailman epäuskottavimman teko hymyn ja pyrki jatkamaan mahdollisimman nopeasti: " ja on kai niitä muitakin poikkeuksia" Nicole päätti sulkea suunsa ja hörpätä lisää kahvia pitääkseen sen kiinni hetken aikaa. "En tiedä haluanko välttämättä kuulla, mitä sellaista olette tehneet, jota me nuoret emme osaa edes kuvitella" , Nic sanoi jo vahingossa hieman ilkeästi. Neitihörppäsi isomman kulauksen kahvia.
[pahoittelen, kun vastaaminen kesti]

[Juno]

Juno naurahti ja siemaisi kahviaan.
"Opettajana minun tulee pidättäytyä kertomasta juttuja, jotka saattavat yllyttää oppilaita tekemään jotain sääntöjenvastaista. Niin lukee koulun säännöissä", Juno sanoi, astellen työpöytänsä taakse ja istuutuen opettajantuoliin.
"Sinäkö harrastat hevosia?" Juno kysäisi sitten, katsahtaen tyttöön uudemman kerran. Junolla oli ilmiömäinen kyky jättää huomioimatta toisten puheista sellaiset jutut, joista koulun säännöt määräsivät tutkinnan ja asianmukaisen rangaistuksen, kuten tytön vihjauksen siitä, että koulun alueella liikkui huumeita.
"Minäkin ratsastin joskus nuorempana", Juno tuumasi, mutta samassa hänen laukustaan kantautui etäinen ääni, jonka kukatahansa saattoi pian tunnistaa Monty Pythonista tutuksi kappaleeksi, Always look on the bright side of life. Hän punastui hiukan ja sukelsi nappaamaan puhelimen laukustaan, pahoitellen vielä ennen kuin vastasi siihen.
"de Leon Wilde", Juno esittäytyi ilmeisesti tuntemattomalle soittajalle. Hän kuunteli hetken, ynähtäen milloin myöntävästi, milloin kieltävästi.
"Minä tulen", Juno sanoi päättäväisesti ja sulki puhelimen. Hän nousi tuolistaan, sujautti puhelimen laukkuunsa, ja heilautti hiukset pois edestä asettaessaan laukun olalleen.
"Valitettavasti minun täytyy rientää rehtorin puheille", Juno sanoi, pahoittelevaan sävyyn. hän nappasi kahvikuppinsa ja joi sen muutamalla kulauksella tyhjäksi, sillä hyvää kahvia ei saanut mennä hukkaan. Hän laski kupin pöydälleen ja asteli ovelle, avaten sen tytölle. Toisen luikahdettua hänen ohitseen käytävään hän lukitsi oven ja nyökäytti päätään vielä hyvästiksi ennen kuin lähti kävelemään kohti rehtorin toimistoa. Hän pysähtyi vielä muutaman askeleen päähän ja kääntyi tytön puoleen.
"Ehkä me voimme mennä ratsastamaan yhdessä joskus. Se voisi olla aika hienoa", Juno tuumasi, heilautti kättään ja jatkoi matkaansa rehtorin toimistoon.

(Anteeksi, mutta miun pitää lopetella joitain pelejä~ pelataan joskus toiste, jooko jooko? <3)

[nicole]

[juu (:, en nyt vastaa tohon muuten, super kiire :/]