|
|
Post by Valentina on Jul 28, 2006 22:26:14 GMT 2
Seinäkellon vaimea tikitys tuntui tällä hetkellä raastavalta. Valentina istui massiivisella tammituolillaan ja näytti yhtä koska valuvan siltä alas. Ryhti oli täydellisesti lysähtänyt. Kädet roikkuivat lähes kuolleina tuolin käsinojien yli ja jalat olivat mitenkuten vinkkarallaan maassa, pitivät naisen juuri ja juuri tuolilla. Tuo tuijotti eteensä vastapäistä seinää jäätävästi. Kuole kurja, olet katseeni tiellä. Naisen ylähuuli nytkähti muutaman sekunnin välein ja tuo mutisi jotain hiljaa venäjäksi.
Valentina oli alun perin lähtenyt asunnoltaan siinä kolmisen tuntia sitten hakemaan luokastaan materiaalia seuraavaa oppituntia varten. Hassu juttu, hän vaan ei ollut löytänyt hakemaansa. Nainen ei ollut siitä kaikkein järjestelmällisimmästä päästä, joten luokassa ei tavaratkaan ollut tiptopkunnossa. Näin ollen niiden oli lapsellisen helppo kadota, joskus jopa jäljettömiin. Hän oli kolunnut luokan ylösalaisin kaikessa hiljaisuudessa, mutta ei ollut löytänyt elämääkin tärkeämpää kansiotaan, mikä käsitteli lukion kolmannen luokan uskonnon neljättä kurssia. Se jos mikään pisti jopa Valentinan tyylisen pitkähermoisen naisen ärtymään. Oikeasti. Hän tarvitsi sitä kansiota tai seuraavasta oppitunnista ei tulisi yhtään mitään. Nyt tuo vain istui paikallaan, yritti tuijotukseltaan miettiä, missä hemmetissä tuo kaivattu kansio oli. Hän varmaan tappaisi itsensä, jos se lopulta löytyisi kotoa jostain hyllystä, ja vielä ensimmäisenä muiden kansioiden joukosta. Val nosti kätensä laiskasti syliinsä, raksautti sormensa ja hitaasti vääntäytyi ylös. Huokaus oli raskas ja alistunut, mikä tuon suusta karkasi. Hyvä on, ei sitten. Ole hukassa, en olisi tarvinnutkaan. Siniset silmät kävivät vielä luokkahuonetta, kunnes ne jumittuivat tumman pöydän kanteen. Eiku hetkinen... Katse liusui nyt pöydän laatikkoihin. Mitä jos ne eivät olleetkaan kansioissa? Valhan oli järjestänyt lukuvuoden alussa papereitaan kauniisti pienempiin osiin, koska suuria kansiota oli hankala raahata mukana tunneille. Näin ollen venäläinen aukaisi ensin kokeeksi alimman laatikon, kurottautui sen puoleen ja nosteli tutkivasti papereita. Ilme kävi epäuskoiseksi tuon sitten nostaessa ohuehkon paperinipun käteensä, hyvä kun hän ei itkenyt. Kolmannen luokan neljäs kurssi, etiikan olemus. Hän niiskahti kerran ja työnsi työpöytänsä laatikon kiinni, nousten lopulta seisaalle. Katse nousi tuskaa, hikeä ja verta tuottaneista papereista oven yläpuolelle olevaan kelloon. 00:13, kaunista.
Nainen kurkisti varovasti oven suusta ulos, pää juuri ja juuri pilkisti käytävälle. Ei ketään, hyvä. Tosin aivan kuin hän olisi kuullut jotain? Nää, aistiharhoja. Val astui ovesta viimein ulos, oikeassa kädessään kantaen tuota arvokasta paperikokoelmaansa, vasemmalla kädellä painaen oven kiinni, joka napsahti vaimeasti lukkoon. Käytävällä oli pimeää, eikä nainen vaivautunut tekemään niin paljon kuin etsimään lähimmän katkaisimen. Näin ollen hän päätyi seisomaan paikallaan minuutin jos parikin odottaen purppuranäkönsä kehittyvän. Nopeasti tuo hahmotti käytävän ääriviivat, hiljalleen myös jonkin sortin sävyasteita. Vielä hetken tuo vaihteli painoaan jalalta toiselle, kunnes lähti laiskanpuoleisesti laahaamaan itseään käytävää pitkin kohti pääovia. Ne olivatkin tuskaisen kaukana.
|
|
|
|
Post by tristan on Jul 28, 2006 23:11:52 GMT 2
Illalla oli ollut ihan mukava olla yksin koulun käytävillä harhailemassa, tai, lähinnä istumassa jollain penkillä. Laskeva aurinko teki kivoja väriskaaloja käytäville, kun valot olivat pois päältä. Eikä kukaan oppilas halunnut tähän aikaan tulla enää kouluun sisään, joten siitä kaikesta sai nauttia yksin. Jossain vaiheessa oli kuitenkin kuulunut ääniä, ja pelätessään jonkun keksivän hänet Tristan oli jäänyt ihan paikalleen hiljaa. Ilmeisesti hän oli sitten jossain vaiheessa nukahtanut, koska hän havahtui taas johonkin kolinaan. Tai oikeastaan se taisi olla ovi. Ehkä se joku joka oli tullut, oli nyt poissa? Nopeasti, mutta mahdollisimman hiljaa, Tris nousi ylös lattialta, lähtien hipsimään nopeasti pois. Keskittyessään itse olemaan mahdollisimman hiljaa hän ei kuullut laahustavia askeleita, vaan pelkän oman hengityksensä.
Kääntyessään nurkan taakse poika tajusi unohtaneensa jotain. Huultaan purren hän kääntyi alistuneena takaisin, katse visusti alaviistossa, ylemmäs hän ei uskaltanut katsoa, sillä kuuli nyt selvästi askeleet. Hän ei pitänyt pimeästä, ja kauhuleffoja ihan tarpeeksi katsoneena hän ei tiennyt mitä odottaa näkevänsä. Kauhukuvien ajatteleminen ei kannattanut, sillä käytävän reunaa kävellessä eteen tahtoi tulla vähän kaikkea, ja ajatuksiinsa uppoutuneena ei tajunnut kävelevänsä suoraan hyllyä päin. Tukahtuneesti inahtaen Tristan vajosi polvilleen lattialle, toinen käsi otsalla. Silmät visusti kiinni hän toivoi, että oli ollut väärässä siitä, että askeleet tulivat kohti, ja näin ettei se kuka tahansa henkilö joka ikinä kävelikään tähän aikaan käytävillä olisi kuullut mitään. Tai sitten jos henkilö olikin tulossa vastaan, niin ei jotenkin kummasti vain huomaisi häntä.
Eihän kukaan nyt mitään hyllyyn törmäämistä kuulisi, varsinkaan kun sen sisältö tuntui helisevän pidemmän aikaa törmäyksestä varsin kauniisti. Ei, täällä oli vain haamuhyllyjä, eikä mitään tietoa tummiin pukeutuneista vaikeasti sukupuolimääriteltävistä henkilöistä lattialla vedet silmissä.
|
|
|
|
Post by Valentina on Jul 28, 2006 23:28:31 GMT 2
Valentina oli tuudittautunut uskoon, ettei tähän aikaan kukaan käytävillä pörräisi. Ei kukaan eikä mitään. Tästä syystä hän oli keskittynyt kuulemaan vain omat askeleensa, joten yhtäkkinen käytävältä kuuluva helähdys oli kaikkea muuta kuin odotettua. Nainen sai purra huultaan, ettei olisi kiljahtanut säikähdystään, tyytyi vain äänähtämään jotain urahduksen ja vingahduksen väliltä. Adrenaliini rysähti kerta heitolla jonnekin stratosfääreihin, naisen tuijottaessa silmät puolipäänä eteensä. Huistna. Hetken mietittyään tuo tuli tulokseen, että joku tai jokin oli kait osunut hyllykköön, koska ääni kuulosti helisevältä lasilta ja metallilta. Opettaja puri huultaan ja yritti niellä pelkoaan, jalat vain eivät tahtoneet liikkua. Lisäksi tuolta jostain saattoi hypätä ties mikä mörkö.
Vielä muutaman sekunnin seisottuaan nainen kuitenkin kokosi rohkeutensa ja otti askeleen eteenpäin, toisenkin. Hän sai kun saikin hilattua itsensä lähemmäs kaappia, havaiten lopulta epämääräisen, tumman otuksen hyllyn vierustalla. Mitäs täällä on? Ei näyttänyt järin suurelta, joten ehkä uskaltaisi. Val hivuttautui lopulta parin metrin päähän Tristanista, kallistaen hieman päätään.
"Kunnossa?"
Ehkä fyysisesti, mutta luultavasti ei psyykkisesti, jos hyllyä vasten onnistuu keskellä käytävää törmäämään.
|
|
|
|
Post by tristan on Jul 29, 2006 0:11:27 GMT 2
Epämääräinen äännähdys oli ihan liikaa todistetta siitä että hänen tunarointinsa oli kuultu. Ei hän silti mihinkään liikahtanut, yritti vain olla mahdollisimman huomaamaton. Kaikki arvokkuus kun oli jo menetetty, ainut toivo oli siinä että hänet unohdettaisiin. Joka oli kyllä täysin turha toivo nyt kun tuntematon henkilö puhui. Hän olisi voinut heittää vierasta naista kengällä, elleivät ne olisi sattuneet olemaan juuri ne, jotka hän oli unohtanut. Syvään henkeä vetäen Tris kokosi ajatuksiaan ja mietti mitä tekisi. Hän päätyi siihen, että ensin olisi parasta nousta ylös lattialta. Vaitonaisena poika suoristautui koko lyhyeen mittaansa, kuitenkaan vielä nostamatta katsettaan, sillä ensin täytyi suoristaa vaatteet. Oiottuaan tarpeeksi tummanharmaata, sinisellä kirjottua hieman polven yläpuolelle jäävää hamettaan ja mustaa röyhelöistä kauluspaitaansa Tris vaivautui nostamaan katseensa. Tietenkin, opettaja. Toinen käsi hypisteli sinimustahopeista ristiä hieman hermostuneena, katseen harhaillessa sivuille. Hän ei muistanut kuka opettaja tuo oli, eikä hän uskaltanutkaan ajatella mitä tämä teki tähän aikaan täällä. Tajutessaan hypistelevänsä ristiä Tris punastui, ja laski kätensä alas.
"A-anteeksi. Olen minä kunnossa." tämä kuiskasi hiljaa, tuijottaen visusti lattiaan.
Ei ollut ihan hänen yönsä. Jäädä vangiksi koulun käytäville, törmätä hyllyyn ja tulla sitten melkein opettajan yllätetyksi. Mitä seuraavaksi, tulla viedyksi hullujenhuoneelle törmäilystä ja hameisiin pukeutumisesta?
|
|
|
|
Post by Valentina on Jul 29, 2006 0:29:33 GMT 2
Tutkiva katse mittaili poikaa, jota hän ei ensialkuun edes tunnistanut pojaksi, mutta lyhyen silmäilyn jälkeen Val kyllä tunnisti tapauksen, vaikka tunteja oli pitänyt nuorukaiselle joskus aika päiviä sitten. Tristanin kaltaista kaveria ei hevin unohdakaan. Ei hän ollut ennen tavannut naismaisesti pukeutuneita poikia, ehkä nähnyt niitä muutaman kadulla, joten tämä poika oli mielenkiintoinen tapaus itsessänsä. Naista oli alustapitäen kiinnottanut syy, miksi poika pukeutui noin, siihen kun voi löytyä mitä yllättävin syy.
"Hyvä sitten."
Tuo totesi ja oli jo lähdössä uudestaan liikkeelle, kunnes muisti yhden jutun. Nainen näytti nytkähtävän, hänen pysäyttäessä liikkeensä ja siirtäessä katseensa takaisin poikaan.
"Tristan, täällä ei saisi olla tähän aikaan vuorokaudesta."
Äänessä ei ollut minkään tasoista tiukkaa sävyä, hyvin harvoin olikaan. Se pysytteli jossain äitimäisen huolehtivaisuuden alueilla. Kultaseni, et ole vielä siivonnut huonettasi. Teehän se nyt.
"Tulisitko mukaani?"
|
|
|
|
Post by tristan on Jul 29, 2006 1:10:26 GMT 2
Hän ehti jo melkein huokaista helpotuksesta kun opettaja vaikutti jo lähtevän, mutta se juuttui kurkkuun tämän puhutellessa häntä taas. Sanat ja äänensävy jolla ne lausuttiin, eivät sopineet ollenkaan yhteen. Tris ei ollut muutenkaan tottunut kenenkään puhuvan hänelle mitenkään äidillisesti, lempeästi, ymmärtävästi, kärsivällisesti. Kotona tunnelma oli lähinnä vain kiusallinen, hänen äitinsä tuntui aivan vieraalta ihmiseltä. Niinpä hän tuijotti vain hämmentyneenä naista, jonka nimeä hän ei edelleenkään muistanut, suoraan silmiin. Meni vielä hetki ennen kuin Tristan edes tajusi Valin pyynnön, ja vielä toinen hetki kun tämä yritti keksiä jotain sanottavaa.
"Minun..." hän sopersi, katse siirtyen sivuun opettajasta.
Huultaan purren poika siirsi katsettaan käytävän ja Valentinan välillä, kovin avuttoman oloisesti. Lopulta hän päätyi ottamaan kaulastaan ristin jonka hän käänsi toisin päin, ojentaen sen sitten naiselle. Nyt siinä luki oui, toisella puolella luki non. Enempää selittämättä hän karkasi hakemaan unohtuneet kenkänsä kauempaa käytävältä, palaten kuitenkin nopeasti takaisin, saatuaan kenkänsä jalkaan. Nyt hän oli suunnilleen opettajan pituinen. Varovasti kysyvä katse nousi taas lattiasta seuralaiseensa.
|
|
|
|
Post by Valentina on Jul 29, 2006 1:44:31 GMT 2
Miksei sopineet? Val kehotti, ei käskenyt. Kehotus oli yleensä tehokkaampi tapa saada joku toimimaan, käskeminen tuntui vain kurjalta. Nainen kohotti hieman kulmaansa Tristanin ilmeelle. Oliko hän sanonut kenties jotain väärin? Ehkä tylysti toisen mielestä? Hän ynähti tuskin kuuluvasti, siirtäen katseensa hitusen verran vasemmalle, pois katsekontaktista. Vain pienen hetken katse oli jossain muualla kuin pojan silmissä, kunnes se siirtyi takaisin toisen sanoessa jotain. Sinun mitä? Kulmat painuivat hieman ja nainen painoi päätään hivenen alas, katsoen toista kulmiensa alta. Toisen katsene lähtiessä harhaamaan, Val kallisti hitusen päätään ja oli jo sanomassa jotain, kunnes sulki hivenen raolleen ehtineen suunsa Tristanin alkaessa näpertämään koruaan, lopulta ojentaen sen hänelle. Nyt hän ynähti kuuluvasti, peräti kysyvästi, ottaen hieman epäröiden ristin vastaan. Kyllä. Siniset silmät nousivat sanasta kuullessaan askelten loitonevan. Tosin hän ei huhuillut pojan perään, johan tuo lupasi tulla hänen mukaansa. Nainen jättäytyi paikalleen, alkaen pyörittämään kädessään pojan tummasävyistä ristiä. Se oli varsin kaunis ja mielenkiintoisen yksityiskohdan siihen teki nuo molemmin puolin olevat sanat. Käyttiköhän Tris koruaan useastikin samalla tavoin kun nyt oli käyttänyt? Siinä esinettä hypistellessään hän ei heti huomannut pojan tulleen takaisin. Kauaa toisen ei tosin tarvinnut opettajaa odottaa, vaan tämä nosti katseensa hyvin pian poikaan.
"Sinulla on kaunis risti."
Hän totesi, ojentaen korun takaisin Tristanille, jatkaen.
"Kauanko aikaa se on ollut sinulla?"
Val uteli yhä tyyneys äänessään. Tuo poika vaikutti henkilöltä, joka voisi vallan hyvin särkyä, jos häntä menisi puhuttelemaan liian voimakkaasti. Olemus kieli kaiken.
|
|
|
|
Post by tristan on Jul 29, 2006 2:53:51 GMT 2
Hymähtäen vaisusti hän otti ristinsä takaisin, laittaen sen päänsä yli saman tien, vetäen avonaiset hiukset ketjun alta sen päälle. Olemus saattoi valehdella päin naamaa vaikka kuinka paljon, ainakin kun sitä oli hiottu jo pidemmän aikaa. Liian pitkän aikaa.
Ilmeisesti tässä nyt ei ollutkaan sitten mitään kiirettä lähteä. Tosin hän ei halunnut olla kuulusteltavana, se ei ollut kivaa.
"Kiitos. Ostin sen monta vuotta sitten, kun sille oli paljon tarvetta ja koska se oli kaunis. Kauniita asioita on liian vähän."
Paljon tarvetta ainakin. Hän oli ollut puhumatta vanhemmilleen ainakin kuukauden silloin joskus. Oli ollut ihanan hiljaista. Hän ei halunnut sinne enää takaisin, ei siellä ollut mitään. Kotona. Ei hän kyllä täälläkään halunnut olla. Ei ei, täälläkään ei ollut mitään. Yhtäkkisesti Tris värähti kylmästä, nostaen kätensä puuskaan rintakehälle. Pää pysyi edelleen painuneena, kun ei sanonutkaan mitään. Ei lattia tai opettajan jalat kyllä olleet niin kiintoisaa nähtävää, saati sitten oma hameenhelma ja kädet. Mutta mitä hän olisi edes voinut sanoa taikka kysyä? Helpompi oli vain tyytyä vastaamaan jos kysyttiin jotain. Ei mutta, yhden asian hän halusi tietää. Katse harhaili hetkeksi ylös, syvänsinisten silmien kiinnittyessä taas naiseen:
"Tiedätkö paljon kello on?"
|
|
|
|
Post by Valentina on Jul 29, 2006 15:22:37 GMT 2
Totta kai olemus vaihteli, mutta tämän hetkinen olemus oli hauras. Nainen tunki papereista vapaan kätensä liituraitahousuihinsa, jotta tuo oli jaksanut nyhjäistä päällensä puvustaan tullessaan hakemaan papereita. Päälle oli eksynyt siniharmaa flanellipaita, jonka pari ylimmäistä nappia oli jätetty auki. Vaan eihän hän kuulustellut, lämpimikseen kyseli.
"Niitä on kovin vähän."
Niitä kauniita asioita. Ne yleensä joko tuhottiin tai sitten varastoitiin jonnekin, piiloon katseilta. Niitä harvemmin sai ihastella vapaasti. Val tiedosti viimein lähtemisen mahdollisuuden pojan värähtäessä ja nostaessa kätensä. Ainiin, piti mennä. Vaaleansiniset silmät nousivat nuorukaisesta hämärälle käytävälle, siirtyen tuohon takaisin kysymyksen saattelemana.
"Luokasta tullessani se oli vartin yli kaksitoista, joten lähentelee puolta."
Mitään kelloa tuo ei vaivautunut kädessään pitämään, joten tarkkaa aikaa hän ei siis tiennyt, mutta ehkä tuo oli riittämiin. Nyt tuo sai itsensä liikkeelle, nyökkäsi hän Tristania seuraamaan. Mennään pois, ennen kuin yövartija tulee häätämään.
|
|
|
|
Post by tristan on Jul 30, 2006 0:04:53 GMT 2
Melkein puoli yksi. Miten ihmeessä aika olikin kulunut niin nopeasti? Väsyttikin jo hieman. Tai, ehkä vähän enemmänkin kuin vain hieman. Tosin ei hän olisi halunnut mennä takaisin asunnoille, siellä oli kuitenkin vielä jotain porukkaa, tosin tuskin enää ulkona. Toivottavasti. Vaitonaisena hän seurasi opettajaa, koska ei voinut muutakaan tehdä ja halusi pimeän hämyisästä koulusta pois. Yrittäessään kävellä mahdollisimman hiljaa tuntui jäävän jälkeen. Mutta hän ei pitänyt kaiuista, joita kävely aiheutti. Mutta kohta nainen olisi jo turhan kaukana. Ahdistavasta kaiusta huolimatta Tris kiri nopeammilla askeleilla Valin viereen, tarttuen tätä molemmilla käsillä hihasta. Varoen koskemasta käsivartta, sillä hän ei halunnut hiplata mitään opettajaa. Hän ei vain nähnyt kunnolla ja oli turvallisempi olo pitää toisesta kiinni. Ei poika tohtinut tosin sanoa mitään.
|
|
|
|
Post by Valentina on Jul 30, 2006 1:40:17 GMT 2
Tristan jäi jälkeen, Val huomasi sen. Tästä huolimatta hän ei kuitenkaan hidastanut askeliaan, vaan käveli yhä tasaisen reippaasti eteenpäin. Ehkä toinen halusi pitää välimatkaa tai jotain, ainakin siihen tulokseen pikaisella päättelemisellä nainen tuli. Yhtäkkiä Tris kuitenkin kiri askeleensa ja juuri kun Valentina oli kääntymässä katsomaan poikaa olkansa yli, tuo tarttui häntä paidan hihasta. Hän säpsähti, säpsähti aika rajusti eräänlaisen hengähdyksen karatessa huulilta. Mutta hän ei pysähtynyt, sitä virhettä hän ei menisi tekemään. Pysähtymään ja vetämään hihaansa irti toisen otteesta, ärähtämään ehkä jotain, jatkaen sitten matkaansa ärtyneenä. Poika ei periaatteessa koskenut häntä, mutta tuo läheisyys ja koskemisen mahdollisuus olivat ahdistavan suuret. Kuitenkin Val vain puri hammastaan ja pidätti hengitystään tasaisena, yrittäen peittää äskeistä reagointiaan lausahduksella:
"No Tristan, mitä mieltä olet ollut koulusta?"
Tökeröä, ehkä jopa varsin epäsovinnaista tilanteeseen, mutta minkäs teet. Jotain, jotain mikä vie ajatuksen pois hihasta.
|
|
|
|
Post by tristan on Jul 30, 2006 4:09:03 GMT 2
Toisen reaktio oli aika pelottavan voimakas, niin ettei kiinni pitäminen enää tuntunutkaan niin turvalliselta. Kysymyskin oli niin kaukaa haettu, että häntä melkein pelotti. Mitä hän oli tehnyt väärin? Ottanut hihasta kiinni, mutta.
"Anteeksi." ääni oli taas vaiennut, palannut epävarmuuteen.
Mahdollisimman vähän uhkaavasti Tris irrotti otteensa naisen hihasta, käsien paetessa rypistämään hameenhelmaa. Nyt hän ei kuitenkaan enää jättäytynyt taakse, vaan pysytteli lähes Valin vierellä, siinä kun oli pienempi riski törmätä mihinkään. Ei kysymykseen vastaaminen varmaan ollut niin tärkeää. Se ei tuntunut olennaiselta, eikä hän edes halunnut vastata siihen. Ovienkin pitäisi olla kohta lähellä, ja hän saisi varmaan sitten mennä rauhassa yksin. Tosin hän ei nähnyt pahemmin eteensä kun katse oli alhaalla. Eteensä katsominen ei varmaan olisi kyllä paljon auttanut. Yhtä pimeää kaikkialla.
|
|
|
|
Post by Valentina on Jul 30, 2006 23:37:17 GMT 2
Jos äskeinen reaktio oli kerta voimakas, Tris olisi varmaan laskenut allensa jos oikeasti olisi naisen käteen koskenut. Val hymähti tukahdutetusti tuon pyytäessä anteeksi ja irroittaessan selvästikin varoen otteensa hihasta.
"Minun sitä pitäisi pyytää."
Tuo totesi vaimeasti hetken hiljaisuuden jälkeen. Hänen katse halkoi laiskaasti ja päämäärättömästi koulun lattiaa, välistä käväisi käytävän reunoilla olevissa hyllyköissä, siirtyen eteen päin. Viimeisestä kulmauksesta käännyttyään tuo käytti katsettaan Tristanissa.
"Pelkäätkö sinä jotain? Pelkäätkö jotain niin suuresti, että se vaikeuttaa elämäänsä?"
Onko sinulla fobioita? Katsettaan Val ei kuitenkaan poikaan jättänyt, vaan se pidättäytyi jykevässä lasisessa ulko-ovessa, joka oli näemmä kastunut. Ulkona satoi vettä, surkeampi juttu.
|
|
|
|
Post by tristan on Jul 31, 2006 1:33:26 GMT 2
Tuskinpa poika ihan alleen olisi laskenut. Vain juossut itkien pakoon tai jotain vastaavaa. Mutta eipä hän ollut enää koskemassa, joten eipä varmaan tulisi kokeiltuakaan. Hänen teki mieli väittää vastaan naisen toteamukselle, mutta olisi kuitenkin päätynyt pyytämään uudemman kerran anteeksi, eikä hän kyllä edes uskaltanut. Joten piti siis tyytyä vaikenemiseen ja lattiantuijotteluun. Onneksi ulko-ovi oli jo ihan käsillä, pääsisi pois. Ennen kuin hän ehti kuitenkaan oville katsettaan nostaa, Val esitti kysymyksensä. Epävarmana siitä mitä vastaisi, pojan katse harhaili naisen kasvoissa, yrittäen hämärästä huolimatta erottaa jotain.
"Pelkään." mitä turhia alkaa sen suurempia kertoa, kun mitään sen suurempaa ei kysytty.
Mutta Tris tosiaan pelkäsi. Pelkäsi niin paljon, että melkein pelkäsi pelkoaan. Katse seurasi laiskasti toisen katsetta, päätyen näin oviin. Kun hän hahmotti mitä ovessa oli, tuntuivat jalat pettävän alta. Haparoiden Tris hakeutui seinää vasten, irrottamatta katsettaan kuitenkaan vesipisaroiden täyteisestä ovesta. Silmät lautasina, kauhusta kankeana poika vajosi seinänviertä pitkin lattialle. Hyvä opettaja, arvaa kaksi kertaa mitä minä pelkään eniten.
"Ei..." sanaa tuskin erotti surkeasta vingahduksesta.
Tulipahan ainakin selväksi miten tämä yö pystyi vielä pahenemaan. Hullujenhuone olikin kuulostanut liian pieneltä. Vesisade kuulosti jo pahemmalta.
|
|
|
|
Post by Valentina on Jul 31, 2006 18:37:46 GMT 2
Älä sano.
"Sitten ymmärrät."
Val lausahti tuskin kuuluvasti, nostaen kädessään olevat peperit kasvojensa eteen, näpertäen niitä hetken. Kerta tuolla satoi, paperit kastuisivat. Hemmetti. Pitääkö nyt kiertää takaisin hakemaan jotain muovitaskua luokasta? Nää, ei hän jaksanut, tunki vain paperit paitansa sisään. Eiköhän ne pärjää siellä. Tällä kertaa hän ei havainnut ensialkuun Trisin jäämistä, vaan vasta käsi ulko-oven kahvalla tuo käänsi katseensa poikaan, joka oli jäänyt jonkin aikaa jälkeen. Tuohan suorastaan roikkui seinässä.
"Tristan?"
Villi veikkaus, pelkäät vesisadetta? Naisen katse käväisi ovessa, sen vesihuurteisessa pinnassa ja liukui sitten takaisin poikaan. Katse kävisi maassa, nousten kuitenkin yhä uudelleen Trisiin. Käsi irtosi kahvalta ja Val asteli hieman epävarman oloisena pojan luo, kyykistyen toisen eteen.
"Pelkäätkö siis vesisadetta?"
|
|
