The Dreaming :: Pääsylippu ilmainen.

[Kyo]

//Kyo the emopoika siis vailla seuraa...8)\\

Pieni, varsin tummanpuhuva poika istuskeli jäähallin katsomossa orpona, katsellen hajamilisen apeana niitä muutamia teinityttöjä, jotka toinen toistaan menestyvämmin puhtaalla jäällä luistelivat. He tekivät Kyolle vieraita, joskin hyvin näyttäviä kuvioita, lennokkaita hyppyjä ja upeita piruetteja, toisiaan lämpimästi kannustaen ja ilmeisesti jakaen keskenään elämässään kaiken, niin ilot kuin surutkin. Tyttöjen sydänystävyys oli niin selvää, niin rehellisen puhdasta ja kultaista kuin vain saattoi olla. Siinä oli seikka, josta Kyo piti kenties eniten tytöissä - he osasivat kuunnella ja lohduttaa toisiaan, olla toisiensa tukena selvästi ja näkyvästi. Tytöt olivat aina ystävyyssuhteissa läheisiä keskenään, poikien kanssa se sitten olikin sitten ihan eri juttu. Miehet, ne olivat toimintaa varten tehtyjä, eivät niinkään siihen henkiseen osuuteen. Ainahan oli niitäkin, jotka muistuttivat jollain tapaa naisia, ja, vaikka Kyo ei siitä yhtään pitänytkään, joutui poika tässä vaiheessa tunnustamaan, että löysi sen piirteen myös itsestään. Naisellisen sirot kasvot ja laihuus, yhdistettynä pakonomaiseen siisteyteen ja tiesmihin. Kyo inhosi tätä itsessään, vaikka kaikkihan sen tiesivät, että poika inhosi itseään muutenkin. Mutta tässä oli juuri se ominaisuus, joka sitä itseään otti eniten päähän. Oli suorastaan dramaattista, jos kädet jäivät ennen ruokailua pesemättä, tai jos tupeeratut hiukset uhkasivat läsähtää edes senttimetrin verran. Olihan japanilaissyntyinen yrittänyt monta kertaa olla välittämättä, mutta lopulta se ei vain onnistunut. Oli pakko tonkia laukusta se lakkapullo ja suihkuttaa siitä vielä ne viimeiset jämät, joita sai, ja peilata siihen vielä päälle joka kerta, kun peili sattui olemaan lähettyvillä. Pahuksen metroseksuaali.

Tytöt olivat ilmeisesti lopettelemassa harjoituksiaan, tai siltä se ainakin täältä ylhäältä katsottuna näytti. Nuoret naisenalut jutustelivat hetken keskenään jotain, ja rupesivat sitten venyttelemään. Harmi, Kyo olisi voinut katsella tyttöjen siroutta, sitä kaunista notkeutta ja niin helpolta näyttävää liikehdintää paikoillaan vaikka koko yön, se oli taidetta. Ja fantastista taidetta olikin, naisten kaunoluistelu.

Samalla hetkellä, kun tuo ajatus pörräsi nuoren pojanklopin päässä, yksi tytöistä käännähti katsomon puoleen ja, kyon kauhuksi, suuntasi terävän katseensa suoraan häneen. Säpsähtäen Kyo tajusi, miten naurettavalta oli näyttänyt tuijottaessaan tyttöjä silmiään räpäyttämättä, kuin kuolaava koira. Säikähtäneenä Kyo puristi mustaa, hieman kulunutta nahkatakkia ympärillään entistä tiukemmin, suunnaten aran katseensa lattiaan. Yhtäkkiä hänen kengännauhansa olivatkin ruvenneet kiinnostamaan niin paljon, joopa joo. Poikaa hävetti, mutta mitä muutakaan hän olisi siinä tilanteessa voinut tehdä? Ruveta esittämään, että olisi mukamas katsellut kokoajan vain jäähallin kiillotettua pintaa? Yhtä tyhmä vaihtoehto sekin oli.
Onneksi tytöt kuitenkin pian rupesivat liukenemaan pukukopeille, ja nuorukainen huokaisi helpottuneena. Poika nosti katsettaan, havaiten, että kyllä nuo olivat täysin jo kadonneet. Vaara oli ohi, voisi ottaa rennommin. Mietteissään poika käänsi katseensa viereisen penkin jalkaan nojaavaan reppuunsa, mustaa nahkaa sekin. Poika kurottautui reppua kohti, nosti sen syliinsä ja rupesi tonkimaan sen erikosita sisältöä - tavaraa löytyikin aina irrallisista kynistä katkenneisiin rumpukapuloihin, ja lopulta, kaiken sen roinan keskeltä, poika sai käteensä sen, mitä oli tavoitellutkin - kirjan, joka kertoi erilaisista uskonnoista. Nopeasti poika ryhtyi selaamaan kirjaa, silmäillen aina pikaisesti ohikiitäviä sivuja kuvineen päivineen. Lopulta isvu 254 tuli kohdalle, aiheena saatananpalvonta. Ei Kyo toki moisessa hommassa mukana ollut, mutta oli luonnollisestikin kiinnostunut sellaisesta, hengistä ja yliluonnollisesta ja kaikkea. Hajamilisenä poika ryhtyi lukemaan tekstiä, näpläten samalla tapansa mukaisesti huulessa olevaa lävistystään.

[Lolita]

Lolita oli kyllästynyt istumaan sisällä ja päättäny lähteä kävelemään. Tytön kulkiessa jäähallin ohi, hän huomasi sisällä palavan valon. Olisiko sisällä luistelijoita? Tyttö voisi tässä samalla käydä katsomassa, eihän tässä mikään kiire olisi. Lolitan askeleet kaikuivat hijaisuudessa tämän lähetyessä ovea. Sinipää työnsi oven auki ja pettyi nähdessään, että luistelijat olivat jo lopettaneet.

Tytön katse kiesri hallia ja pysähtyi tummaan hahmoon katsomossa. Rohkeasti Lolita lähti kävelemään kohti poikaa. Ehkä toisesta saisi juttuseuraa tylsään iltaan. Tyttö pysähtyi kuitenkin hieman epärliden muutaman penkinvälin päähän, mutta sitten rohkaisi mielensä ja
lähestyi tätä kirjaansa uppoutunutta poikaa.
"Hei! MItäs luet?2 Lolita kysyi lempeällä, mutta kysyvällä äänensävyllä.
'Toivottavasti poika ei pelästynyt kun näin vain tupsahdin tänne.' Lolita ajatteli ja sipaisi hiukset pois naamaltaan ja istahti alemmalle riville, kääntyneenä poikaan päin.

[Kyo]

Saatananpalvonta, joka usein myös satanismiin sotketaan, on uskonto, jota useimmissa maissa kartetaan. Saatananpalvontaan kuuluvat uhrilahjat pimeydenvoimille, niin eläinuhrit kuin ihmisuhritkin, sekä... Kyo hätkähti rajusti kuullessaan vierestään puhetta, ja tiputti vahingossa kirjansa lattialle. Se päästi kovan kolahduksen tömähtäessään lattiaan, ja poika suuntasi pelästyneen katseensa vieressään olevaan, sinitukkaiseen tyttöön. Häpeän puna nousi varoittamatta kasvoille, vaikka Kyon onneksi, se ei kovin paljoa näkynyt puuterin ja muun meikin alta. Mutta sen verran kuitenkin, että huomasi, että poika nolostui. Voi hitto, miksi näin piti käydä juuri hänelle? Pompata nyt kattoon ja tiputtaa kirjakin lattialle, vieläpä, kun näinkin nätti neitokainen sattui kohdalle? Tämä oli juuri sitä Kyo-pojan tuuria, voi kyllä. Kirjakin varmaan olio mennyt säpäleiksi, jumanvita.

Nolostuneena poika noukki kirjansa lattialta, kääntäen sitten äärimmäisen epävarman ja häpeilevän katseensa pikaisesti sinitukkaiseen neitoon. Kirjan kanteen oli tullut pari komeaa naarmua, mutta ei onneksi mitään pahempaa.
"Tätä kirjaa minä vain...", poika sopersi, yrittäen piiloutua hiustensa suojiin. Harmi, että ne olivat tätä nykyä tuon mittaiset, ei päässyt kunnolla piiloon. Miksi juuri hänen piti aina olla tuollainen hermoheikko-typerys, joka säikähti kaikkea ja kaikkia? Voi hittolainen, oikeasti. Minkä kuvan tämä typykkäkin sai pojasta, kun hyppii noin säikähtäneenä ja lukee jotain kirjaa, jossa saatananpalvonnasta puhutaan? Saattoi vain toivoa, ettei toinen ollut hoksannut, mitä kohtaa Kyo tuosta kirjasta juuri oli lukenut. Muutenhan moinen vetäisi ties mitä johtopäätöksiä, ja Kyo-raukka olisi pulassa.

[Lolita]

Lolita hätkähti pojan reaktiota. Poika rukka oli tosiaan pelästynyt.
"A-anteeksi jos pelästytin. Ei ollut tarkoitus." Tyttö mumisi häpeissään.
"Toivottavasti kirjalle ei käynyt kuinkaan."
Lolita katsoi pahoittlevasti poikaa ja vilkaisi kirjan kantta.
"Jaa uskonnoista luet?" Tyttö kysyi ääni jo vähän pirteämpänä. Poika oli vähän erilainen, mutta ei ollut koiraa karvoihin katsomista.
"Näytit niin yksinäiseltä, joten ajattelin tulla seuraksi. Mutta, sano vain jos haluat minun lähtevän." Tyttö sanoi ja hymyili pojalle.
Lolita tutkaili poikaa varovasti. Aika söpöhän tämä oli. Tytön oli tosin vaikea nähdä pojan silmiä, kun tämä yritti piiloutua hiustensa taakse.
'Söpöä' Lolita ajatteli ja virnisti.
Vaivaantunut hiljaisuus laskeutui ja tyttö alkoi näprätä hiuksiaan, joka oli yleensä merkki joko tylsyydestä tai epävarmuudesta. Tässä tapauksessa, kyseessä oli epävarmuus. 'Entä jos poika haluaa olla yksin. Tottahan minä voisin lähteä, mutta yksin tuppaa olemaan tylsää.' Sinipää ajatteli tuskastuneena ja vilkaisi poikaan.
"Tuota, minä olen Lolita." Lolita sanoi ja työnsi etuhiuksensa takaisin korvan taakse.

[Kyo]

Kyo mumisi jotain huultensa välistä, kohottaen sitten arasti katseensa tyttöön, viimeinkin. Pienen hetken tuo tarkkaili sinihiuksista neitoa, kuitenkin pian siirtäen epävarman katseensa kenkiinsä. Pääkallotennarit varmaan kuluisivat kohta puhki, joka paikkaaan oli pakko laittaa juuri nämä kengät. Olihan se hyvä että näitä käyttikin, kun olivat ihan kivasti maksaneetkin. Toisaalta, vaihtelu olisi välillä virkistänyt. Jep, kyllä Kyo-pojan pitäisi kohta uusi pari kenkiä hankkia. Sellaiset mustat, paksupohjalliset solkikengät olisivat kyllä nastat, poika oli nähnyt Alexilla sellaiset. Ja antoivat sen kymmenen senttiä lisää pituuttakin, joten olisivat juuri sopivat hänelle, joskin emopoika oli kuullut kaverinsa vikisevän siitä, että oli tuskaa kävellä niillä kengillä koko päivän. No, elämä on. Ainakin Kyon oli.

"Joo, siitähän minä... ja e-ei se mitään, pieni naarmu vain...", poika sanoi irvistäen kannelle. Olihan tuo vähän liioittelua sanoa pieni naarmu vain, mutta ei poikanen halunnut tyttöäkään syytellä. Oma vika se säikähtäminen oli ollut, kuten aina. Mitäs oli tuollainen arkajalkatyperys. Hätäisesti japanilainen pudisti päätään, sanoen sitten: "Kyllä sinä voit jäädä, ei se haittaa." Ääni oli hiljainen ja ujo, mutta kyllä siitä huomasi, että toinen oli läpensä hyväntahtoinen kaksijalkainen, vaikkei siltä ehkä näyttänytkään. Joku olisi kiertänyt tämän kaukaa, haukkuen saatananpalvojaksi, vaikka Kyo ei todellakaan sitä ollut. Ulkonäkö hämäsi ja pahasti, mutta ei kai se Kyon vika ollut, jos piti mustanpuhuvasta muodista ja tummasta silmämeikistä? Kyolle itselleenkin tosin oli arvoitus, mistä viehtymys sellaiseen oli saanut alkunsa. Liekö sitten alunperin ollut jotain huomion hakemista, kenties? No, sitä se ei ainakaan enää ollut, eikä välttämättä ollut alkuunkaan ollut. Äh, hitto, mitä poika oikein ajatteli? Nykyään kaikki oli niin vaikeaa, ei edes itseään tuntenut.

Kevyesti mustahiuksinen ja sirorakenteinen poika nyökkäsi tytölle, yrittäen vääntää jonkun hymyntapaisenkin, mutta ei siitä mitään tullut, ei onnistunut juuri nyt. Koko pojan olemus oli hermostunut ja jännittynyt - huomaamattaan poika jännitti hartioitaan, ja näpersi korvasta roikkuvaa hopearengastaan, siirtyen sitten pyörittelemään pitempää hiustupsuaan.
"Minä olen Kyo." Tämä esitteli itsensä, nostaen nyt jo sentin verran varmemmin katsettaan, tutkaillen tytön pituutta ja rakennetta, hiuksia ja kasvonpiirteitä. Kovin näkyvästi poika ei kuitenkaan halunnut tätä tehdä, sillä se saattaisi antaa vaikutelman, että Kyo olisi kuin mikäkin makutuomari ja ajattelisi naisissa vain ulkonäköä. Sen sijaan Kyo päätti edes yrittää rohkaista mieltään, ja kysyi:
"Opiskeletko sinä Saintissa?" Poika laittoi kaikkensa pitääkseen äänensä tasaisena, mutta se ei aivan ottanut onnistuakseen, vaan ääni väreili hiukan, ei kuitenkaan yhtä pahasti kuin äsken. Huh, sehän tästä olisi vielä puuttunutkin, että synkistelevä emoangstpoika olisi ruvennut vielä säätämään jotain epätoivoista. Tai niinhän hän teki nytkin, mutta ei sentään kovin pahasti puheissaan takellellut, kumma kyllä. Yleensä tällaiset tilanteet löivät tuon täysin lukkoon, eikä hän silloin pystynyt toimimaan lähes ollenkaan, vaan tuntui täysin menettävänsä kontrollinsa ja vähäiset järjenrippeensä, jota vielä vuosien jälkeen oli jäänyt jäljelle.

[Lolita]

Lolita hymyili kuullessaan, että sai jäädä. Tytön olemus muuttui silminnähden rennommaksi ja ääni itsevarmemmaksi.
Poika oli sanonu nimekseen Kyo. Lolita hymyili. Tämän nimen ainakin muistaisi, tarpeeksi lyhyt. Tytöllä oli ollut koko ikänsä melko huono nimimuisti, josta oli haittaa varsinkin uusissa paikoissa.
"Opiskelen täällä. Tosin tulin vasta muutama päivä sitten ja joudun edelleen suunnistamaan melkeinpä kartan kanssa." Tyttö virnisti.
"Entä sinä? Opiskeletko sinäkin täällä?" Tyttö tiedusteli ja asetti jalkansa allensa penkillä.
Lolita huomasi pienen värinän pojan äänessä. 'Taitaa poikaa vähän ujostuttaa. Mutta ujostuttaisi kyllä minuakin jos joku tulisi noin vain juttelemaan.' Tyttö tuumi itsekseen.

Lolita antoi katseensa kiertää ympäri jäähallia. Muita ei täällä ollut, mitä nyt pientä naurua ja kikatusta kuului luistelijoiden pukuhuoneesta. Muutaman minuutin päästä nauru loppui ja joku sammutti valot. Jäähalliin laskeutui syvä hiljaisuus, joka toisaalta tuntui hyvältä ja toisaalta ahdistavalta. Yksin Lolita ei täällä suostuisi olemaan, liian hämärää ja hiljaista.
"Minkä ikäinen muuten olet?" Tyttö heitti sen tavallisen, keskustelun avaavan kysymyksen. "Itse olen vasta 16."

[Kyo]

Kyo nyökkäsi toiselle selvästi tämän kertoessa, että oli melko uusi oppilas täällä Saint Lyons Academyssä, mutta ei katsonut toiseen päin - tällä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä sen kanssa, että Kyo olisi ollut itsekäs tai röyhkeä, vaan se johtui ainoastaan siitä epävarmuudesta, jota Kyo usein tällaisissa tilanteissa tunsi. Jos joku niistä vähäisistä kavereista, joita pojalla täällä Ranskassa oli, olisi ollut mukana, olisi itsevarmuutta tullut roppakaupalla lisää. No, pakkohan se oli jossain vaiheessa oppia, että aina ei ollut välttämättä apua saatavilla. Ehkäpä mustahiuksinen oli turhan takertuvainen... ei, riippuvaisuudeksi tuota olisi jo voinut sanoa.
"Kyllä, täällähän minä... En tosin ole minäkään kovin kauaa vielä ollut." Poika kohautti harteitaan, nostaen sitten hieman katsettaan. Tytön suloinen hymy antoi hieman lisää varmuutta nuorukaiselle, tuskin tässä tarvitsisi pelätä, että toinen rupeaisi nälvimään tai vastaavaa. Hänkin muisti selvästi sen, miten oli ensimmäisinä koulupäivinä tuntenut olonsa eksyneeksi ja ulkonpuoliseksi. Ulkopuoliseksihan hän tunsi vieläkin olonsa, mutta ainakaan ei enää myöhästynyt jokaiselta tunnilta sen takia, ettei osannut suunnistaa mokomassa koulurakennuksessa. Onneksi opettajat, ainakin suurin osa, olivat olleet ymmärtäväisiä ja mukavia - jos eivät olisi olleet, olisi Kyo todellakin ollut pulassa. Opettajat taisivat pitää Kyosta senkin takia, että hän oli aika kiltti ja hiljainen, ja hoisi koulutyönsäkin melkein poikkeuksetta kunnialla läpi. Niin, ja yritti parhaansa mukaan toimia koulun sääntöjen mukaisesti, ei kiroillut älyttömästi, ei myöskään juonut tai polttanut. Ja lisäksi koulupukukin oli aina niin siistissä kunnossa, pojan omakin ulkonäkö - sekä tietysti huusholli, kuurattuna lattiasta kattoon. Joskin sillä ei ollut vaikutusta koulutyöhön, eiväthän opettajat tarkastaneet, millaisessa kunnossa oppilaiden asuntolat näin yleensä olivat. Poika oli vain kertakaikkiaan tottunut olemaan moinen siivousintoilija, ei hän sietänyt sotkua. Siksipä jotkut olivatkin homppeliksi haukkuneet, vaikka kyllä Kyo ainakin itse piti itseään täysin heterona.

Itsevarmuus, jota Lolitan hymy oli ruokkniut, kuitenkin kärsi hieman jälleen, kun tyttö tokaisi, että oli itse kuusitoistavuotias. Vasta? Kyo itse oli viisitoista, ja seuraavan kerran syntymäpäiviä vietettäisiin vasta yli puolen vuoden päästä. Toivottavasti tämä ikäero, vaikkei suuri ollutkaan, häiritsisi Lolitaa kovasti.
"Viisitoistahan minä...", tämä sanoi, purren huomaamattomasti huultaan. Tilanne rupesi käymään hänen mielestään jo vähän ahdistavaksi, mutta eiköhän se tästä hyvin luistaisi, ainakin toivon mukaan. Nopeasti poika sipaisi kasvoillaan roikkuvan hiussuortuvan syrjään, katsahtaen sitten tytön hiuksiin. Olivat kyllä todella kivat, mutta eihän tuo sitä ääneen viitsinyt toitottaa - paitsi tietysti, jos Lolita sattuisi sellaista kysymään. Muuten se saattaisi vaikuttaa liian reippaalta ainakin Kyon kaltaiselle aralle pojalle, jolle minkääntapainen toisten kehuminen tai niinsanottu flirttailu oli ylivoimaisen vaikeaa - torjutuksi tulemisen pelko oli liian suuri.

[Lolita]

Lolita hämmästyi. "Viisitoista. Näytät kyllä vanhemmalta. Mutta väliäkö sillä." Tyttö sanoi. Jaltkin alkoivat taas puutua, ja tyttö suoristi jalkansa. Mustat, hakaneuloilla peitetyt tennarit narskahtivat ilkeästi tulia vasten. Lolita suoristi lyhyen hameensa ja huokaisi. Jalkoja oli alkanut pistellä.
Lolita oli pannut huomiolle pojan meikin ja ihmetteli sitä itsekseen.
No, ei tyttö kehdannut huomauttaa meikistä, vaan antoi sille oman arvonsa.

Lolitan miettiessä ankarasti mitä voisi kysyä, kärpänen lensi sinipään polvelle. Lolita seurasi sen touhuja hetken ja lopulta huitaisi sen pois. Melkein samantien se palasi ja tällä kertaa pysähtyi tyttösen kädelle. Lolita päästi suustaan purkautumaan pienen ilmavirran, joka lennätti kärpäsen muutaman sentin päähän.
Lolita nappasi maastonvihreän, pinsseillä ja hihamerkeillä koristellun Jimi Hendrix olkalaukkunsa ja kaivoi sieltä muutaman minuutin jotain. Tyttö vetäisi esiin vesipullon. Kurkkua oli alkanut kuivata taas.
"Tahdotko?" Tyttö ojensi vesipulloa pojalle päin ja hymyili.

[Kyo]

//Anteeksi kun jumitin, mutta kun en millään päässyt tänne vastailemaan aiemmin. .___.\\

Jäykänoloisesti Kyo-poika nyökkäsi toiselle, tytön ilmoittaessa, että kyllä Kyo näytti paljon vanhemmalta kuin viisitoistavuotiaalta. Se sai tarkemmin ajateltuna pienen, sievän hymyn ilmaantumaan pojan kasvoille, jotka olivatkin jo vähän akaa olleet apaattisemmissa lukemissa. Oli hyvä välillä treenata poskilihaksia muutoinkin kuin murjottamalla, ja hymy, joka oli melko harvinainen näky tämän nuorukaisen kasvoilla, ainakin tuntemattomassa seurassa, varmasti piristäisi tunnelmaa edes asteen parin verran, ja Lolitakin pistäisi sen varmasti merkille. Kyollahan oli hymykuopatkin, ja vaikkei poika siitä erityisemmin pitänyt, ei asia häntä loppujen lopuksi nyt niin paljoa häirinnytkään.

Nuorukainen pisti merkille Lolitan hakaneuloilla koristellut tennarit, ja itseasiassa hyvin positiivisessa mielessä. Hakaneulat, joita muutamia löytyi parista Kyonkin vaatteesta, olisivat kiva lisä kulahtaneisiin pääkallotennareihin, kunhan ei toista harmittaisi, että poju nyt noin vain menee tyyliä kopioimaan. Ehkä kyo saisi kerättyä tarpeaksi rohkeutta jossakin vaiheessa kysyäkseen asiasta. Ehkä.

Typykän sitten tarjotessa mustiin pukeutuneelle emopojallekin juotavaa, poika punnisti hetken kahta vaihtoehtoa. Ei kurkkua nyt kyllä kovin paljoa kuivannut, mutta kehtaisiko sitä kieltäytyäkään kun toinen noin kiltisti juotavaa tarjosi? Njäh, ei tällaista olisi pitänyt näin tarkkaan miettiä.
"Kiitos." Poika sanoi ja soi Lolitalle pikkiriikkisen hymyn, ennen kuin nappasi vesipullon ja otti siitä pari kulausta kylmää ja virkistävää nestettä. Sitten poika ojensi pullon takaisin sen alkuperäiselle omistajalleen, ja pyyhkäisi suuta nopeasti hihaansa.

[Lolita]

Lolita hymyili nähdessään pojan pienen hymyn. Tyttö oli saanut pojan hymyilemään! Lolita ei voinut uskoa. Kyo oli aluksi näyttänyt siltä kuin ei olisi hymyillyt pitkään aikaan. Pieniä tähtösiä seilaili tytön pään ympärillä. Lolitalla oli tapa iloita aina kun sai jonkun hymyilemään tai paremmalle tuulelle. Tyttö osasi tosiaan iloita pienestä.

Lolita hymyili Kyon antaessa pullon ja nopeasti tunki sen takaisin laukkuunsa. Tytö nosti laukun syliinsä ja nosti jalkansa takaisin alemman penkin päälle.
"Tuota, onko sinulla puhelinta? Voisinko saada nimeron?" Lolita kysäisi ja pieni puna lehahti tytön poskille. "Ei tietenkään ole pakko antaa jos et halua." Lolita naurahti ja puristi reppuaan.

//Anteeksi lyhyt, mutta kamala kiire ja veli painostaa >_<//

[Kyo]

//No problem. n___n\\

Poika antoi katseensa rauhassa tutkiskella toisen sinisiksi värjättyjä hiuksia. Yleensä hän puhui luonnollisen kauneuden puolesta mitä naissukupuolen edustajiin tuli, mutta täytyi kyllä myöntää, että sininen väri näytti yllättävän pirteältä toisen päässä, kun muutenkin vastassa oli noin sievä tyttö. Kyo pyöritteli mietteissään pitempää, niskasta laskeutuvaa hiustupsuaan sormensa ympärille, antaen tutkiskelevan katseensa sitten kiertää tytön vaatteita - jälleen kerran. Ainakin persoonallisuutta tässä typykässä riitti, ei ollut mikään massan mukana menevä pissaliisa, niinkuin useat muut samanikäiset helposti tuppasivat olemaan - tiukat farkut, järkyttävän lyhyet hameet ja herutuspaidat, niitä näky ärsyttävän usein. Kyosta se oli vain ällöttävää, sellaista tuputettiin muutenkin jokapuolelta - mainokset, lehdet ja elokuvat tulvivat seksiä, missään ei pystynyt olemaan ilman että näki puolialastomia naisia. Ei sillä, että Kyo ei olisi nauttinut vähäpukeisten tyttöjen katselemisesta, mutta liika oli jo liikaa.

Lolitan seuraava kysymys sai Kyon yllättymään pahapäiväisesti, eikä tuo pystynyt hetkeen kuin tuijottamaan lähellään oleskelevaa tyttöä. Kun ensihämmennyksestä oli selvitty, poika katsahti hieman nolostuneena jalkoihinsa, taas kerran. Pieni puna tuntui nousevan kasvoille, vaikka ei se vahvan meikin alta kauheasti voinut näkyä - ainakin toivon mukaan.
"Onhan minulla...", poika sanoi yhä hieman hämillään, nosti nahkaisen reppunsa syliin ja tonki sitä hetken. Yhä sylissä oleva, eri uskonnoista kertova kirja löysi tiensä reppuun, ja pieni vihkonen tarttui hetkessä nuorukaisen käteen.
"Onko sinulla kynää?" Poika kysyi ujostellen, katsoen Lolitaa kysyvästi. Miksi tällaiset tilanteet saivat poikasen aina niin hermostuneeksi ja jännittyneeksi? Itsetunnon kohotus voisi olla kohdallaan.

[Lolita]

Lolita kaivoi reppuaan huojentuneena hymyillen. Kyo ei ollut säihkähtänyt tytön tunkeilevaa kysymystä ja lähtenyt pois. Sinipää nosti laukustaan mustan kuulakärki kynän josta roikkui pieni violetti
maskotti ja ojensi sen pojalle virnistäen. Lolita oli ostanut kynän pieneltä kirpputorilta, läheltä kotiaan Englannista.

Lolita tuijotti vaivaantuneesti kengänkärkiään, jotka hän oli värjännyt vedenpitävällä tussilla verenpunaisiksi. Ajatukset harhailivat taas ties missä. Kotona Englannissa, täällä Saintissa ja muaalla, missä tyttö oli käynyt ja tavannut monia ihmisiä ja jopa saanut heistä ystäviä, joiden kanssa tyttö edelleen soittelee tai kirjoittelee.
"Mistä sinä muuten olet kotoisin?" Tyttö poksautti. Nimen perusteella tyttö olisi asettanut pojan Japaniin, mutta ei sitä koskaan tiennyt. Onhan joka puolella ihmisiä, joilla on esimerkiksi japanilainen nimi, vaikkei olisi koskaan siellä käyneetkään.

[Kyo]

//Anteeksi jumitus, ei ole oikein ollut inspiraatiota tänne kirjoitella. .___.\\

Kyo nappasi kuulakärkikynän ja kirjoitti numeronsa ylös tuntien kasvojensa kuumottavan hieman ahdistuneesta olosta, mutta pojan onneksi paksu pakkelikerros peitti uskomattoman taitavasti tuon tuntemusten huomaamisen. Violetti maskotti oli kiinnittänyt tämän mielenkiinnon, mutta, eipä tuo viitsnyt asiasta mitään oikein mainitakkaan. Meikin alla potevan punoituksen lisäksi käsialakin tuntui horjuvan vähän enemmän kuin yleensä, mutta ei kuitenkaan niin mahdottomasti ettei numerosta olisi selvää saanut. Poika huokaisi huojentuneena saatuaan numeronsa raapustettua valmiiksi, ojensi kynän tytölle, samaten paperin. Toivottavasti Kyon ei tarvitsisi tavata tälle numeroa, mikäli se olisikin liian suttuisesti kiroitettu. Se vasta olisikin käynyt tuon metroseksuaalisen, nuoren miehen jo valmiiksi heikolle itsetunnolle.

Lolitan tiedustelut saivat nuoremman lievästi sanottuna hämilleen. Hän silmäili tyttöä epäluuloisena, lipaisi jännittyneeenä huulian, tosin mahdollisimman huomaamattomasti. äsh, tas oltiin liusuttu sille osa-alueelle, josta Kyo ei kovin mielellään puhunut - vanhojen haavojen aukirepiminen nimittäin oli kivulias kokemus, ja siksipä tuo jakoikin tunteitaan vain ja ainaostaan ihmisille, joihin todella pystyi luottamaan - toisinsanoen siis Alexille ja vanhemmilleen, jotka tosin olivat ottaneet viimeaikoina inhottavan vähän yhteyttä adoptiopoikaansa. Se harmitti kyoa suuresti, sillä juuri tällaisessa tilanteessahan sitä tukea olisi tarvittu. No, ehkäpä porukat kuvittelivat, että olisi Kyonkin välillä aika näyttää kyntensä ja ottaa itseään niskasta kiinni mitä itsesäälissä kieriskelyyn tuli, ja hommata itsetuntoaan parempaan päin roikkumatta aina jossakin turvallisessa henkilössä. Joo, niin se varmasti oli.
"Japanissa len syntynyt." Tämä lopulta henkäisi, vältellen katsomasta tyttöön päin. Japanilainen toivoi todella, että lolita ei tiedustelisi asiasta sen enempää, sillä jo tämä oli varsin ahdistavaa ja kiusallista.

[Lolita]

Lolita otti vastaan kynän ja paperin. Tyttö vilkaisi numeroa ja nosti katseensa poikaan. Hymy karehti taas tytön huulilla.
Huomatessaan pojan jännittyneisyyden, tytön kysyessä mistä tämä oli kotoisin. Pjan vastauksessa kuulti hienon hieno ahdistus ja Lolita painoi päänsä. Taas tyttö oli tyrinyt. Mutta mistäpä hän olisi tiennyt että Kyo ei näköjään pitänyt tuosta kysymyksestä.

Painostava hiljaisuus laskeutui taas jäähalliin. Lolita vääntelehti vaivaantuneena penkillään. Tällä kertaa tyttö antaisi toisen pitää yllä keskustelua. Tyttö näpräsi hiustupsua, jonka oli onkinut olkapäiltään. Vilkaisten poikaa tyttö yritti hymyillä anteeksipyytävästi. Taas katse kiinnittyi takaisin kankiin ja niistä sitten jäähallin kirkkaaseen, heijastavaan jäähän.

//Anteeksi viivästys. Inspiraationi katosi jonnekkin. Eikä kyllä tullut kovin pitkäkään. Vihaan koulun koneita ;__; //

[Kyo]

//Eipä haittaa, en ole itsekään kovin aktiivisesti täällä naamaani näyttänyt. : D\\

Kyon epäröivä katse harhaili jossakin jalkojensa ja lattian tasolla, pysähtyen aina silloin tällöin tarkkailemaan jotain mukamas jännittävämpää yksityiskohtaa, kuten vaikkapa pienen pientä likatahraa tai muuta yhtä tarpeetonta, joka kuitenkin kaikessa minimaalisuudessaankin tuntui häiritsevän japanilaista poikaa enemmän kuin laki salli. Asian eteen tuo ei kuitenkaan todellakaan rupeaisi täällä mitään tekemään, kotona se kuului lattioita kuurata, jos sielläkään - ainahan se oli hyvä pitää jonkinlaisessa kunnossa oma huusholli, mutta se, että kuurasi koko asunnon lattiasta kattoon...ehkä se oli jo vähän liioittelua? Lolitakin, vaikka ilmeiesti pitikin pojua jo nyt hieman outona, tuskin enää tuon seurassa olisi, mikäli tämä olisi kontalleen käynyt ja ruvennut putsaamaan jäähallin lattioita. Ha, olisipa siinäkin näky ollut. Järkyttävä sellainen.

Hetken painostavaa hiljaisuutta kestettyään, päätti Kyokin lopulta rohkaista mielensä ja tehdä jotain asioiden eteen tai pikemminkin niitä muuttaakseen. Ehkä tämäkin tästä vielä onneksi muuttuisi, kärsimysten kautta, tosin. Nuorukainen todella halusi tutustua uusiin ihmisiin etenkin kun uudessa paikassa oltiin, ilman ystävyyssuhteita ei pitkälle pötkittäisi. Olihan aina Alex, mutta ei tuokaan voinut aina olla seuraa pitämässä silloin kun sitä kaivattiin. Lolita saisi luvan olla ensimmäinen henkilö, johon poika yrittäisi saada jonkinlaista yhteyttä, vaikka se tosin vähän pelottikin. Vaivautuneena Kyo heilutteli hiljalleen jalkojaan, kunnes huokaisi rauhoittukaseen, ja sanoi sitten:
"Tuota...Voisinkohan minäkin mahdollisesti saada sinun numeron? Voisin sitten minäkin yhteyttä pitää." Sieltähän se tuli, vaikka alkuun olikin hirvittänyt. Ja hei, elossahan vielä oltiin, joskin Lolitan reaktio hiukan jännitti. No, tuskin tuo rupeaisi veemäiseksi, ei tuo ollut ainakaan hetkekäkään antanut niin ymmärtää, että yhtäkkiä sekoaisi ja raivoisi päänsä irti ja syyttäisi Kyo-parkaa viidennen asteen pervoksi.