Kuppi kuumaa talven kunniaksi {sovittu}

[Juno]

Sitten tämän enkelimäisen otuksen saapumisen, kuvaamataidonluokka, myös ateljeena tunnettu tila, oli kokenut totaalisen muodonmuutoksen. tuntien välissä siellä ei ollut ketään, vain pehmeän kultainen auringonvalo ja toisinaan tämä pitkä mies, joka tuota tilaa hallitsi.
Edellinen tunti oli ollut ehdottomasti parhaimpia, joita Juno oli täällä ollessaan vielä pitänyt, sillä oppilaat tuntuivat pikkuhiljaa tottuneen hänen kummalliseen läsnäoloonsa ja innostuneen aineesta oikein tosissaan.
Junolla oli yllään vaalean violetti paita, jonka hihat olivat mustat ja ihansuut pitkin, heiluvin rimpsuin koristellut. Paidan helma oli pitkä ja musta sekin, rimpsujen roikkuessa helmasta vielä pidempinä, lähestulkoon polvien kohdalla, vaikka paita loppuikin puolireiteen. Jalassaan hänellä oli sekä mustat nahkahousut että paksupohjaiset, mustat lenkkarit, jotka tuntuivat sopivan tuolle erinomaisesti, vaikka hänestä miltei kaksimetrisen tekivätkin. Hänen vaaleat, monisävyiset hiuksensa oli koottu osittain taiteelliselle nutturalle takaraivolle, valtaosan pitkistä hiuksista kuitenkin yhä valuessa selkään. Hänen korvissaan lähimpänä poskia olivat suuret, alkokultaiset ja roikkuvat korvakorut, joiden kristallit helisivät toisiaan vasten hänen liikkuessaan. Hoikkaa kaulaa kiersi musta, nahkainen kaulapanta, jonka katkaisi edestä metallinen, hopeansävyinen rengas. Mies järjesteli luokkaa seuraavaa tuntia varten, kaivaen kaapeista tarve-esineitä savityötuntia varten. Hän teki tämän kaikkein mieluiten näin, sillä oppilailla oli – niin ihania kuin nuoret muuten valtaosin olivatkin – paha tapa sokea kaikkien tavaroiden paikat.
Hän vilkaisi ympärilleen valoisassa ateljeessa ja saapasteli sitten ikkunaan, napaten hiuspinninsä hiuksistaan, päästäen loputkin vaaleista hiuksista valahtamaan alas. Hän hieroi kevyesti päänahkaansa sormillaan, saadakseen ajatuksensa juoksemaan jälleen. Vaikka oli talvi, ulkona oli yllättävän valoisaa, niin kuin kirkkaana talvipäivänä vain voi olla. Hän nojasi otsaansa vasten kylmää lasia ja huokaisi. Hän piti tästä paikasta ihan liikaa jo nyt.
Juno käveli kahvinkeittimen luokse ja ryhtyi lempipuuhaansa – keittämään kupposta itselleen ja satunnaisille luokassa vierailijoille.

[Zacharie]

Zacharie kulki kohti kuvaamataiteiden luokkaa. Savityöt ja pah! Ne toivat hänen mieleensä aina sen tietyn typerän komedian vuosien takaa, jossa vanha mies ja punatukkainen nainen leikkivät savella rakastellessaan. Jokseenkin etova väristys kulki nuoren miehen selkäpiissä aina, kun se kohtaus jostain syystä pomppasi muistia häiritsemään eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Mutta mielikuvat eivät hidastaneet ihmisen pentua, joka oli perusluonteeltaan utelias. Uusi kuvataiteen ja taidehistorian opettaja oli saapunut oppilaitokseen, eikä Zacharie ollut kuullut yhtä ainutta varoituksen sanaa. Zack oli ollut epäileväinen edellispäiväisillä taidehistorian tunneilla ja reippaasti hiljaisempi kuin entisen opettajan ohjauksessa. Aika lailla rupsahtaneen, suorasanaisen ja tiukan Annien kanssa oli ollut helppo väitellä ja opetukseen oli ollut helppo keskittyä.. Tämä uusi, Juno, oli hämmentävän nuori ja kaunis. Eikä sellainen sopinut oikein Zackin päähän rakentuneeseen opettajanmuottiin.
Tämä savityökurssi oli tullut kuin tilauksesta, sillä se tarjosi tilaisuuden tarkkailla uutta naamaa. Alunperin Zacharie oli jättänyt itselleen yhden armollisen vapaatunnin lukujärjestykseensä ja hylännyt savityöt vähemmän mielenkiintoisena aiheena, mutta nyt.. Vihreät silmät pälyilivät hermostuneina -tukalan olonsa tajuaminen hämmästytti poikaa itseäänkin- käytävien varsilla parveilevia oppilaita. Zack puristi mustan olkalaukkunsa hihnaa tiukemmin nyrkkiinsä. Hän saapui luokan oven taakse. Vaikka se ei ollutkaan kiinni, vaan hiukkasen kutsuvasti raollaan, päätti kohtelias poika koputtaa. Muutama säädyllinen sekunti odotusta ja sitten varovainen luikahdus sisään.

Huone oli vielä tyhjä oppilaista, mikä oli ollut Zackin aikaisen saapumisen tarkoitus.
"Anteeksi, herra.." Hieman ymmällään nuorukainen tajusi vienon kahvin tuoksun ympäröivän itsensä hänen astuessaan joitain askelia kohti opettajaansa. Zack oli sinä päivänä pukenut ylleen mustat samettihousut ja löysän harmaan villapaidan, lempipaitansa. Nyt tuo paita tuntui kuristavalta, vaikka sen virttynyt kaula-aukko oli kyllin suuri, että poika olisi pystynyt vetämään koko kapistuksen päälleen alakauttakin.
"Olen myöhässä. Kurssille olisi pitänyt kai ilmoittautua jo viikkoja sitten.. Tuotah." Zack kohotti kätensä raapimaan takkuista hiuspehkoaan, jota piti jonkinlaisessa sovussa vaaleansininen pompula jossain niskanseutuvilla. Epävarmuus oli tunne, jota Zack inhosi eniten ja juuri nyt poika alkoi olla todella pahalla päällä itselleen. Mitä tämä tämmöinen oli? Milloin Zacharie oli ollut epävarma puhuessaan jollekulle? Nuorukainen puraisi kieleensä ja kokosi itseään kysymystä varten.
"Olisiko täällä vielä paikkaa yhdelle mattimyöhäselle? Olin jättänyt vapaatunteja itselleni, mutta opiskelusta ei taidakaan tulla niin hektistä kuin olin kuvitellut." Kesy, hieman kokeileva virneentapainen kävi maidonvaaleilla kasvoilla.

[Juno]

Juno huikkasi kutsuvasti kuullessaan kevyen koputuksen ovelta. Hän oli keskittynyt kahvinlaittoon, ja kääntyessään hän kohtasi hiukan hermostuneen pojan. Hän väläytti tuolle kohteliaan hymyn.
”Ei mitään syytä herroitella minua. Kutsu vain Junoksi”, mies sanoi leppoisasti ja kurotti sitten ottamaan kaapista kaksi pestyä kahvimukia. Tämä poika näytti niiltä, jotka pitivät kahvista, ja ainahan toinen voisi kipata juoman lavuaariin, mikäli se ei kelpaisi. Juno piti sitä vain kohteliaana kaataa toisellekin. Hän asteli toisen luokse, tarkastellen poikaa laventelinliloilla silmillään, pieni hymy kasvoillaan.
”Aina tänne yksi lisää mahtuu, joukkoon vaan”, Juno kehotti, ojentaen toisen mukeista pojalle ja viitaten tuota sitten istumaan jollekin luokkaan sijoitelluista lepotuoleista. Juno itse piti letkeää ympäristöä parhaana luomistilana. Hän saapasteli opettajanpöydän luokse ja laski kupin pöydänreunalle, napaten kansionsa – sen kansiin oli liimattu lukuisia valokuvia, joista monissa tuntui hymyilevän Juno ja joku muu, aina yhtä iloisena – ja istuutuen sitten itsekin pöydänreunalle. Hän siirsi kansiota kiinnipitävät kuminauhat pois edestä ja selasi sitten kansiossa olevia papereita, etsien savityöryhmän nimilistaa. Kun sitä ei löytynyt, hän sulki kansion ja nousi pöydän reunalta.
”Hetki vain”, hän sanoi, kyykistyen pöydänsivuun jättämänsä mustan laukun puoleen. Laukkukin tuntui kuvastavan omistajaansa. Sen läppään oli hakaneuloin kiinnitetty musta silkkikangas, johon oli kirjailtu kiinalainen maisema silkkilangoin. Sivuilta se oli koristeltu hihnoin, ketjuin ja soljin, eikä se millään tapaa tuntunut sopivan opettajalle. Juno ei ollut stereotyyppinen opettaja.
Hän nakkasi vaaleita hiuksia pois edestä, ryhtyessään kaivamaan toista kansiota laukustaan. Hän hihkaisi voitonriemuisesti vetäessään laukustaan mustan, sametilla päällystetyn kansion, jonka kannessa istui muikean näköinen kissa. Hän istahti opettajan tuoliin ja naksautti kansion auki – siinä sattui olemaan kätevä magneettilukko – ja ryhtyi jälleen selaamaan papereita, kunnes löysi etsimänsä.
”Anteeksi että tässä kesti näin kauan”, Juno sanoi, vilkaisten nuorukaiseen ja kurottaen sitten pitkät, sormuksin koristellut sormensa pöytänsä ylitse nappaamaan kahvimukin.
”Sinähän olit tunnilla aikaisemmin tänään, etkö ollutkin? Zacharie… Mm… Mikä sinun sukunimesi olikaan? Anteeksi, en muista enää”, Juno sanoi anteeksipyydellen, etsien jostain pöydältään lyijykynää, jota voisi käyttää. Hän ei löytänyt ja päätyi käyttämään punaista kuulakärkikynää. Hän rustasi Zacharien nimen listaan, odottaen sitten tuon sanovan sukunimensä. Hän kirosi huomatessaan, että kuulakärkikynän mustekin oli punaista, mutta naurahti sitten.
”Näyttää siltä, että olet aika erikoinen tapaus, kun kerran sattumalta kirjoitin nimesi punaisella listaan”, Juno sanoi normaaliin iloisen huolettomaan, mutta taikauskoiseen tapaansa.

[Zacharie]

"LeVique. Kiitoksia her-.. Juno."
Zacharie valitsi mukavannäköisen laiskanlinnan kahvinkeittovermeiden lähettyviltä ja istuutui. Hän laski yksivärisen, koruttoman kangaslaukkunsa lattialle jalkoihinsa, auki repsottavia maihareitaan vasten nojaamaan ja tarttui lämpimään kahvimukiin kaksin käsin.
Poika hymyili itsekseen ja tutki luokkaa, jonka ominaiseen maalien ja paperipölyn kirpeään hajuun sekoittui nyt pehmoinen kahvin tuoksu. Zack ei ollut luonteeltaan vihamielinen ja lämpöinen kahvi tuntui sulattavan pojan vatsan tienoille pesineen loukatun, epäileväisen möykyn. Mitä mitättömämmäksi myllerrys vatsassa ja päänupissa kävi, sitä enemmän tilaa jäi tyytyväisyyden seesteiselle tunteelle. Luokka näytti kodikkaammalta nyt, kun kuivat, valkoiset pöydät ja selkänojalliset puutuolit oli lähes kokonaan hävitetty mukavampien istuinten tieltä. Vielä ei voinut sanoa varmaksi, mutta.. No. Litku oli mainiota. Sen Juno ainakin osasi tehdä mainiosti.
"Hyvää kahvia." Zack virnisti ja kohotti kuppiaan vähän.
Samalla hetkellä ovesta piipersi sisään kourallinen savitöiden -ehkä ihan pikkuriikkisen myös Junon- hurmaamia tylleröitä. Poika antoi katseensa lipua tytöistä avariin ikkunoihin ja lasin takana avautuvaan auringonpaisteeseen. Musta juoma katosi hiljalleen kupista. Lisää oppilaita eksyi sisään. Zacharie tipautti maiharit jaloistaan ja risti jalkansa tuolille. Hän kurotti laukustaan piirrustuslehtiön ja mustan penaalin, johon oli painettu pieni pupunnaama kylkeen, ja jonka saumoissa kulki valkoinen teksti "Little bunny". Pupupenaalista kaivettiin sinikylkinen lyijykynä. Lähes tyhjä kahvikuppi keikkui lehtiön päällä aikansa, kunnes loputkin sen sisällöstä kipattiin parempiin suihin. Muki löysi pian itsensä olkalaukun viereltä lattialta ja lyijykynä nokkansa valkoisen paperin pinnalta. Tunti alkaisi pian ja sitä odotellessaan Zacharie päätti piirtustella vähän.

[Juno]

Juno raapusti kiemuraisella, kapealla ja korkealla käsialallaan vielä pojan sukunimen tuon etunimen perään ja merkitsi vielä senkin, että poika oli hypännyt joukkoon kesken kurssin, eikä suinkaan vain lintsannut koko alkua. Hän kohotti katseensa ovesta sisään astuneisiin tyttöihin ja hymyili noille hurmaavasti, toivottaen huomenia ystävälliseen sävyyn. Odotellen, että kaikki saapuisivat, hän veti eteensä paperin ja piirteli aikansa kuluksi siihen jotain epämääräisiä kuvioita. Vilkaistessaan seuraavan kerran ylös, Juno havaitsi luokan jo täyttyneen ja joidenkin oppilaiden vilkuilevan häntä hiukan hämmentyneinä ja ehkä hermostuneinakin. Hän vilkaisi kelloa ja naurahti nolostuneesti. Hän oli ihan unohtunut piirustelemaan, ja hukannut jo kymmenisen minuuttia tunnin alusta. Hän nousi tuoliltaan, naksauttaen punaisen kuulakärkikynän terän piiloon.
”Huomenta kaikille. Te varmasti tiedätte mitä olette tänne tulleet tekemään js useimmilla pitäisi olla jokin työ kesken, joten eiköhän sitten käydä hommiin? Työt ovat, kuten vallan hyvin tiedätte, noilla hyllyillä”, Juno viittasi siroluisella kädellään kohti oviseinällä olevia, luokan sisustukseen sopivia kirsikkapuisia hyllyjä, jotka olivat täyttymään päin oppilastöistä. Mikäli hänen hankkeensa menisi läpi ja ateljeehen tosissaan liitettäisi viereinen luokka, he saisivat lisää hyllytilaa, mutta nyt heidän oli tyydyttävä siihen, mitä heillä oli. Oppilaat nousivat tuoleiltaan ja laahustivat hyllyille, etsimään omia töitään. Junoltä jäi huomaamatta useat tyttöjen häneen luomat katseet, sillä hän oli jo kohdistanut huomionsa uusimpaan oppilaaseensa. Hän ei kuitenkaan päässyt pojan luokse, kun hänen luokseen jo kirmasi saparopäinen tyttö pidellen vaaleanpunaista kameraa tassuissaan. Juno loi häkeltyneen laventelinlilan katseen tyttöön, kun tuo pyysi saada kuvaa yhdessä opettajan kanssa. Toivuttuaan hämmästyksestään Juno naurahti pehmoisesti ja suostui ilomielin. Tyttö pyysi ystäväänsä ottamaan kuvan ja molemmat poseerasivat leveät hymyt naamalla ja sormet voitonmerkkiä näyttäen. Tyttö kiitti niiaten ja palasi töihinsä. Juno pudisti hymyillen päätään ja lampsi uuden pojan luokse. Lepotuolit olivat suuria laiskanlinnoja, joissa saattoi ottaa vaikka torkut, vaikkei sitä kouluaikana suositeltukaan. Hän istahti Zacharien viereen ja vilkaisi tuon piirustuksia. Hän hymyili.
”Kuvaamataito taitaa olla sinun aineesi”, Juno sanoi yhä hymyillen.
”Jos tahdot, voit luonnostella työsi ensin. Aiheena meillä on niinkin lapsellinen aihe kuin vapaavalintainen taruolento. Saat luoda vaikka oman jos tahdot. Minusta on hyvin mieluisaa, kun oppilaat käyttävät omaa mielikuvitustaan. Mikäli tarvitset apua, voit kysyä minulta. Olen tosin varma, että kuka tahansa tässä luokassa on halukas auttamaan sinua, mikäli he suinkin vain kykenevät”, Juno sanoi, jatkaen hymyilyään. Hänen laventelinlilat silmänsä tarkastelivat leppoisina tätä poikaa.

[Zacharie]

Kun Juno hoputti oppilaat viimein töidensä pariin, jäi Zack neuvottomana katselemaan ympärillään ryntäilevää elämää. Hieman harmissaan hän joutui toteamaan olevansa kuin tuntemattomien ihmisten ympäröimä: jokainen paapotti suuntaansa, useimmat opettajaansa sivusilmästä vilkuillen, suomatta edes tervehdystä pörröpäiselle koulutoverilleen. Naama mutrussa tuo nakersi lyijykynänsä päätä, kunnes tajusi Junon saapuvan kohti. Mies istui viereiseen laiskanlinnaan ja silmäisi Zackin lehtiön päällimmäistä sivua, ennen kuin poika ennätti älähtää. Zacharie hymyili Junolle hieman torjuvasti tämän kehaistessa nuorukaisen sekavia töherryksiä, mutta ikäväkseen tunsi myös pienen mielihyvänpunan nousevan kutittavana lämpönä poskilleen. Edellinen opettaja oli pitänyt pikku herran töistä kovasti ja jopa kehystänyt yhden Dali-mukaelman omaksi ilokseen ja näyttääkseen silloisille oppilaille, miten paljon maalaus muuttuu pistettäessä raameihin. Annien aiemmat kehut ja jopa opettaja itse tuntuivat kuitenkin vain kalpeilta aavistuksilta nyt, kun itse värikäs henkilö oli jättänyt luokan ja Zackin. Nuori ihminen toipuu pienistä menetyksistä yliluonnollisen nopeasti.
”Kiitos. Taas. Mm.. Mielikuvitus ei ole minun vahvuuteni, valitettavasti.” Zack hymyili hieman vaisusti, mutta jatkoi sitten hyväntuulisesti, kuningasajatuksen tuoma innostus silmissään: ”Näin tuossa jokin aika sitten sarjakuvan, jossa oli yhdeksänhäntäinen kettu.” Puhuessaan poika hahmotteli karvaista kuonoa ja nappisilmiä, jotka väänsi muutamalla tummemmalla vedolla leiskumaan vihaa. ”Se kettu oli siinä pahis, mutta minä taidan tehdä siitä..” Zack puri alahuultaan ja tuhersi ilkeän ketunpään viereen nauravan version ja katsoi Junoon hymyillen.
Jälleen opettajaa tarvittiin ja Zack jäi ilman huomiota. Hän raapusti tarmokkaasti, sarjakuvan kettu selkeänä kuvana mielessään, ja sai muutamassa minuutissa kelvollisen hahmotelman yhdeksänhäntäisestä karvaturrista. Itsekseen poika nyökkäsi ja kysyi sitten ensimmäiseltä kahvia hakemaan tulleelta opiskelijannappulalta, mistä ja miten paljon savea piti hakea. Hauskannäköinen, hieman kelmeäkasvoinen poju neuvoi hymyssäsuin ja pyysi Zacharien jopa istumaan kanssaan pöydän ääreen, jossa olisi helpompi muovata ”sitä klönttiä”, kuin sylissä. Zack otti tarjouksen vastaan, vilkaisten ensin opettajaa, joka näytti hukkuvan oppilaidensa avunpyyntöihin. Toista ei kehdannut häiritä tuon enempää. Ehkä jossain myöhemmässä vaiheessa. Nyt nuorukainen keräsi romppeensa, haki saven ja rahtasi itsensä samaan pöytään kelmeäkasvoisen pojan kanssa. Zack kävi täyttämässä kahvikuppinsa ja aloitti muovaamisen.

Reilu puoli tuntia kului kuin siivillä. Vasta kun vierustoveri tömäytti reppunsa Zacharien savityön viereen pöydälle, nosti ärtynyt, savitahroja pitkälle käsivarsiaan ja naamaansakin saanut nuorukainen katseensa. Pojat heittivät nopeat hyvästit, sillä toisella oli jo kiire seuraavalle tunnille. Vain muutama oppilas oli enää luokassa, kun Zack suoristi raukeasti haukotellen selkänsä ja venytti kivistävää niskaansa. Hän lyyhistyi pian takaisin huonoryhtiseen asentoonsa istumaan ja tuijottamaan aikaansaannosta, jossa ei ollut kehumista. Maidonvalkea naama ruttaantui sitä mukaa, mitä pitempään poika teostaan katseli. Tyytymätön mutru syveni vielä entisestäänkin, kun alistuneen huokauksen ansiosta yksi elukan kuudesta hännästä tipahti pöydälle keikkumaan kolmen muun pötikän sekaan, jotka myöskään eivät tahtoneet pysyä kiinni karvaturrin persiissä.
”Voi rähmä.”

[Juno]

Ennen kuin Juno sai sanottua sanaakaan pojan ideasta – se oli hänen mielestään erinomainen, ja hän olisi lohduttanut toista sillä, että mielikuvitustahan sekin oli, kun pystyi kuvittelemaan pahikselle noinkin iloisesti hymyilevät kasvot – häntä revittiin jo auttamaan muita. Hän ei ollut tiennyt, että oppilaat olivat näin avuttomia. He eivät tienneet missä välineet olivat tai he halusivat mielipiteen johonkin ideaan, tai he kysyivät hänen nimipäiväänsä tai he muuten vain halusivat hänet luokseen, mutta havaitsivat sitten hermostuneesti hihitellen etteivät muistaneetkaan mitä olivat aikeissa sanoa. Jossain vaiheessa Juno ehti vetää ylleen laventelinlilan – se tuntui olevan hänen lempivärinsä ja sopi kaiken lisäksi silmiin – essun, jonka taskuista pilkotti erinäisiä työkaluja. Sen rinnassa oli samanlainen muikean näköinen kissa kuin kansionkin etukannessa. Siinä missä puutarhurilla ja putkimiehellä oli omat työkaluvyönsä, niin myös tällä kuvaamataidon opettajalla. Hänen ei edes tarvinnut katsoa lanteilleen napatessaan milloin minkäkin työkalun, jonka käyttöä hän opetti muutamalla sanalla ja tehokkaasti, kunnes kertoi oppilaalle, mistä tuo voisi löytää niitä luokasta.
Tunnit olivat uuvuttavia, vaikka Juno nauttikin opettamisesta. Hän oli iloinen siitä, että oppilaat olivat innostuneita aineesta mutta toisaalta myös helpotus valtasi hänet kun tunti läheni loppuaan. Opettaminen tässä suuressa tilassa kävi kuntoilusta, kun piti säntäillä huoneen toiselta laidalta vastapäiselle, mutta Junon hyväntuulisuus säilyi kaikesta huolimatta vielä silloinkin, kun valtaosa oppilaista oli lähtenyt ja jättänyt jälkeensä melkoisen sotkun, vaikka hän oli pyytänyt noita siivoamaan jälkensä. Jotkut olivat tunnollisesti sen tehneetkin, mutta hiukan hutiloiden. Juuri tämän takia Juno oli vaatinut, että hänellä olisi opetusta vain joka toinen oppitunti.
Eräs tyttö lähestyi opettajanpöytää, saadakseen tietää seuraavasta oppitunnista. Selitettyään hänelle ja hyvästeltyään tuon sitten (tyttö pyysi halausta, jonka Juno antoi hänelle lämpimästi hymyillen ja naurahtaen) hän kääntyi luokan puoleen, havaiten, että jäljellä oli ainoastaan uusi poika, jolla näytti olevan hiukan vaikeuksia. Juno asteli essussaan pojan luokse ja istahti tuon viereen tuolille, vilkaisten pojan työtä. yhen oppitunnin aikana tuo oli saanut melko paljon aikaan, kun osa oppilaista oli viettänyt tunnin lorvaillen. Junoa hiukan turhautti oppilaat, jotka eivät pitäneet kuvista edes oikeana oppiaineena vaan tulivat luokkaan lähinnä rentoutumaan ja laiskottelemaan. Juno itse koki taiteilun rentouttavana puuhana, eikä siksi pitänyt siitä, että jotkut jopa lukivat luokassa, vaikka heidän piti tehdä töitä.
”Eikö sinulla ole seuraavaa tuntia?” Juno kysyi ystävälliseen sävyyn, nousten ja etsien jostain pienen vesikupin, johon valutti hiukan vettä pohjalle. Hän nappasi yhdestä taskustaan kuivan savipallon ja työvälineen, jolla rapsutti kuivaa savea, siitä irtoavan jauhon tipahdellessa vesitilkkaan.
”Ideasi on loistava. Anteeksi etten ehtinyt antamaan siitä rakentavaa palautetta aikaisemmin, mutta ajattelin, että kaltaisesi fiksu poika varmasti pärjää itsekin”, Juno hymyili toiselle, palaten vesikupin, savipallon ja työvälineensä kanssa pöydän ääreen ja jatkaen hommaa siinä, ihan vain voidakseen jutella toisen kanssa. Juno oli ihmisystävällinen ihminen ja sen takia hänestä oli tärkeää olla sosiaalinen oppilaiden seurassa. hän sentään tiesi, kuinka paljon opettaja vaikutti oppilaiden oppimismotivaatioon. Hän työskenteli nopeasti ja tottuneesti, kunnes vesitilkasta pisti esiin pieni savikukkura, jolloin Juno työnsi savipalleron taskuunsa ja käänsi työkalun toisen pään, jolla sekoitti tuon niin, että kupissa oli savimössöä.
”Jos sinua ei haittaa, niin näytän sinulle kikan, jolla tällaiset kappaleet saa yleensä toimimaan melko hyvin yhdessä. nämä hännät ovat melko painavia, joten ei ihme etteivät ne tahdo pysyä, mutta älä huoli, emmeköhän yhdessä jotain keksi”, Juno sanoi, rapsuttaen ketun takamuksiin ristikkokuvion ja vastaavan jokaiseen häntään, mutta vastakkaiseen suuntaan kuin se, joka oli ketun kankuissa. Sitten hän nappasi lantioltaa ohuen siveltimen, jonka kastoi savilitkuun ja siveli niin ketun takapäähän kuin hännänjuureenkin, painaen hännän sitten kiinni, siloitellen liitoskohdan.
”Katsotaan joskos se nyt pysyisi paikoillaan”, Juno sanoi, päästäen irti hännästä. Se pysyikin, ainakin jonkun aikaa. Sitten se tipahti. Junon suu mutristui hiukan ja hän näytti muutaman sekunnin ajan tyytymättömältä pikkupojalta.
”Hm, entä jos laittaisimme rautalankaa?” Juno ehdotti, hymyn kohotessa jälleen hänen huulilleen. Rautalankatemppu oli toiminut aikaisemminkin.

[Zacharie]

Kun häntä tipahti muovialustalle uudemman kerran, vilkaisi oppilas opettajaansa kulmain alta pahaa peläten. Hännät olivat tosiaan turhan painavia, mutta ketun karva teki luonnossakin hännästä sellaisen paksun pötikän, eikä Zach olisi tyytyväinen minkään muun muotoisiin häntiin tälläkään ketulla.
”Pystyisikö noista hännistä tekemään onttoja?” Zacharie virnisti ja punastui. ”Minua vähän arveluttaa mennä tökkimään rautaa sen takamukseen. Mutta tietysti, jos muu ei auta, niin rautalankaa sitten vain.”
Poika tuijotti hetken savikettua kasvot keskittyneenä naamiona, aivot raksuttaen kaiken takana hurjasti. Havahtuminen siihen, että kaikki muut oppilaat olivat jo kadonneet luokasta, ne viimeisetkin, jotka olivat luoneet vihaisia silmäyksiä Zacharien selkämykseen siksi, että hän ei ollut tajunnut lähteä ja jättää typyköitä piirittämään Junoa kaikessa rauhassa.. Poika nielaisi ja vilkaisi jälleen opettajaansa.
”Anteeksi. Minulla on kirjallisuuden tunti tulossa. Tämän viikon tunnit on kuitenkin annettu vapaaksi. Niiden aikana pitäisi pakertaa esitelmän parissa, mutta kun olen tehnyt sen jo, niin arvelin, että.. Haittaako sinua kauheasti, jos väkerrän tätä vielä tämän tunnin? Olen niin paljon muita jäljessä. ” Vihreät silmät olivat varovaisen maanittelevat ja huulet kaartuivat pieneen hymyyn täydentäen kasvojen koiranpentumaisen ilmeen. Laineikkaita hiussuortuvia, osa hiuksista oli vapautunut löysältä poninhännältä, valui korvien takaa ohimoille keikkumaan ja kutittelemaan saven tahrimia poskipäitä. Sillä hetkellä tuo täysi-ikäisyytensä vasta saavuttanut nuorukainen näytti hurjan paljon piskuisemmalta kuin olikaan, hieman eksyneeltä ja hämilliseltä peikkopojalta.
”Jos minä keittäisin meille lisää kahvia ja lupaisin olla ihan hiljaa ja häiritsemättä seuraavaa tuntiasi?” Zach virnisti ja nousi sen pitempään odottelematta. Hän asteli ripeästi kahvinkeittimen luo ja aloitti vehkeen valmistelun uutta keittokertaa varten. Poika painoi puuhansa lopuksi keittimen päälle ja palasi takaisin työnsä ääreen, Junolle hieman pahoittelevasti hymyillen. Nuorukainen aikoi jäädä opettajansa riesaksi, vaikka tuo sanoisi mitä. Todellisuudessa hän ei kuitenkaan uskonut, että Juno käskisi häntä lähtemään. Tuskin yhden istumapaikan menetys suuressa luokassa niin paljoa haittaisi? Zacharie ei vielä luonnollisestikaan ollut tietoinen, että seuraava oppilaille suunnattu tunti pidettäisiin vasta piiiitkän ajan kuluttua.
Kauhtuneen, harmaan villapaidan suuri pääntie oli valunut olkavarren puolenväliin paljastaen vaalean, jäntevän olkapään. Zack kohotti kätensä ja paineli viileillä sormenpäillään hartian paljasta ihoa. Kylmä tuntui hyvältä kivistävien lihaksien päällä ja tuon pienen hoitotoimenpiteen jälkeen poika nojasi jo paljon rennommin tuolinsa selkänojaan. Keitin pulputti hiljalleen ja kahvin pehmoinen tuoksu levisi jälleen voimakkaana luokkaan.

[Juno]

Juno hymyili toiselle tuon palatessa takaisin paikalleen.
”Tottahan sinä voit puuhata työtäsi ihan rauhassa täällä. Minulla on seuraavaksi hyppytunti, sillä kuten huomaat täällä on melkoinen sotku ja muutenkin, kaipaan lepohetkiä pitkin päivää”, Juno sanoi hymyillen. Hän oli käynyt nappaamassa hiukan käsipaperia ja kostuttanut ne, aikomuksenaan pyyhkiä pöytiä. Hänen laventelinlilat silmänsä osuivat kuitenkin pojan omiin ja hän häkeltyi hetkeksi, tajutessaan, kuinka sievä tuo poika olikaan. Hän räpäytti silmiään ja pyyhkäisi hellästi savitahran tuon poskesta paperilla.
”Kiitos kun keitit kahvia”, Juno sanoi pehmoisesti, nousten sitten tuoliltaan tehdäkseen sen, mikä hänen täytyi, siivotakseen luokan siihen kuntoon, jossa se oli ollut aikaisemmin. Hän nousi myös peittääkseen häkeltyneisyytensä, sillä hetken ajan hän oli tuijottanut noihin silmiin ja huomannut kuvittelevansa, miltä tuntuisi suudella tuota poikaa, joka oli häntä ainakin kymmenen vuotta nuorempi ja vaikutti kaiken lisäksi melko herkältä tapaukselta. Juno huomasi punastuvansa, mutta oli onneksi juuri kääntänyt selkänsä pojalle.
Hän rauhoitteli itseään ja avasi sitten sanaisen arkkunsa.
”Mikäli haluat, voit koettaa kaivertaa yhden hännistä ontoksi”, Juno sanoi, heittäen paperit roskikseen. Hän asteli jälleen pojan luokse, kumartuen hyväntuoksuisena toisen lähelle ja napaten essustaan työkalun, joka sopi kaivertamiseen, ja tarjosi sitä pojalle. Voi luoja tuo tuoksui hyvälle. Juno puri poskinahkaansa ettei päästäisi suustaan mitään typerää. Tämän ikäisillä oli yleensä tyttöystävät ja kaikki, ja opettajana Junolla ei ollut mitään oikeutta edes vihjata oppilaalleen mitään sinne suuntaan. Hän suoristautui ja haki sitten kahvikuppinsa opettajanpöydältä ja tassutteli kahvinkeittimen luokse, kaataakseen itselleen kahvia.
”Otatko sinä?” Juno kysyi, yhä hiukan hämillään kaikista niistä mielikuvista, jotka vyöryivät hänen mieleensä hänen katsellessaan tuota poikaa. Juno ei ollut edes tiennyt, että hänellä oli tällaisia… suuntaumuksia. Hän oli ollut sentään naimisissa joskus. Hän pudisti hiljaa päätään ja haki sitten pojan kupin myös, täyttääkseen senkin.

[Zacharie]

Poika meni hämilleen opettajansa kosketuksesta. Niin pieni ja viaton kuin ele oli ollutkin, sai se kohteen menettämään hetkellisesti puhekykynsä ja vaaleat kasvot hämmentyneeseen punaan. Toisaalta avoin ja ystävällinen mies toimi kuin kuka tahansa oppilaistaan välittävä opettaja, mutta toisaalta.. Junon läheisyys oli juovuttavaa, eikä Zack ollut oikein varma miten siihen kuuluisi suhtautua. Vino hymy huulillaan tuo ajatteli nurkissaan kihertäviä tyttöjä, jotka niin haikeina olivat tuijotelleet opettajaansa pitkät tovit. Zackille sellainen ei oikein sopinut: olihan hän sentään jo viimeisellä luokalla ja kaiken lisäksi samaa sukupuolta. Omituista kyllä, poika tunsi huvittuneisuutensa lisäksi myös pienen mustasukkaisuuden pistoksen muistellessaan Junoa halaamassa rutistusta pyytänyttä tyttöä ja hymyilemässä kameralle saparopäinen oppilas kainalossaan. Tämän huomaaminen omalta osaltaan vielä syvensi hämmennystä ja olisi vähemmän avoimen nuorukaisen saanut varmasti säikähtämään, ehkä suuttumaankin aikalailla.
Poika ei ollut koskaan ihastunut tosissaan keneenkään, ainoita intohimon ja rakkauden kohteita olivat jo vuosia olleet maalaaminen, musiikki ja lukeminen. Hänen ainoat ihmiskontaktinsa olivat ystäviä ja oppilaitoksen väkeä, joihin ei kuulunut yhtäkään ei-niin-viattomalla tavalla nuorukaisen tunteisiin tai haluihin vaikuttavaa ihmistä. Mistä tämä epämääräinen tunnerykäys sitten oli tullut? Vastaus siihen oli nuorukaiselle niin selkeä, ettei sitä oikein onnistunut sivuuttaminen.

Zacharie oli puristanut kaiverrinta kädessään jo jonkin aikaa tajuamatta sitä itse. Kun täytetty, höyryävä kahvikuppi ilmestyi mitään näkemättömänä eteensä katselleen näköpiiriin, havahtui poika takaisin todellisuuteen. Ote kaivertimesta kirposi ja työkalu tipahti muovialustalle napsahdusta kummempaa ääntä päästämättä. Vihreät silmät säteilivät epävarmuutta ja hermostuneisuutta, mutta ne käännettiin kohtaamaan Junon katse siitä huolimatta.
”Kiitos. Tämä tuskin on yhtä hyvää, kuin sinun keittämäsi, mutta toivottavasti maistuu.” Zack puhalsi maltillisesti kuppiinsa hetken ja kostutti sitten kokeellisesti huuliaan nesteeseen. Kokeilua seurasi pieni siemaisu.
”Juu. Ei niin hyvää, mutta juotavaa.” Nuorukainen hymyili ja nappasi, nyt jo itsensä taas kokoon saattaneena, kaivertimen hyppysiinsä. Hän olisi tarjoutunut opettajan kaveriksi siivoamaan, mutta se olisi saattanut vaikuttaa toisen korvissa nuoleskelulta, eikä Zacharie halunnut pilata hyväntahtoista, taianomaista ilmapiiriä noiden kahden väliltä.
Taipuisien häntien kovertaminen oli tuskaisen vaikea toimenpide, joka päättyi ensimmäisen hännän särkymiseen. Poika puisteli päätään turhautuneena ja kohotti katseensa hännänsirpaleista Junoon.
”Oliko sitä rautalankaa missä?” Vaisu virne kohosi Zackin kasvoille ja hän nousi istuimeltaan valmiina suunnistamaan kohti opettajan osoittamaa suuntaa.

[Juno]

Juno kohotti kasvonsa pojan puoleen tuon kysyessä missä rautalankaa oli ja nousi tismalleen samaan aikaan ylös. Tuolien väliin jäävä tila ei ollut mikään järjettömän suuri, vaikka tavallista suurempi olikin – Juno oli myös vaatinut suurempia pöytiä luokkaan, sillä työt veivät tilaa – ja noustessaan samaan aikaan, he painautuivat tahtomattaankin toisiaan vasten. Juno hämmentyi toisen sydämen sykkeestä palleaansa vasten niin, ettei tiennyt miten olisi pitänyt reagoida, mutta sitten, jopa omaksi yllätyksekseenkin, hän kohotti kätensä ja kietoi pojan hellään syleilyynsä, painaen poskensa vasten tuon päätä. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja nautti vain pojan läheisyydestä ja lämmöstä itseään vasten, puhumattakaan tuoksusta, joka oli tälle pojalle ominainen ja varsin viehättävä. Sitten hän työnsi tuon hellästi takaisin istumaan.
”Istu sinä vain ja nauti kahvistasi, minä haen”, Juno sanoi lämpöisesti hymyillen.
Tämä nuori, vaaleahiuksinen mies oli luonteeltaan sellainen, ettei oppilaan halaamisessa ollut hänen mielestään mitään vikaa. Hän oli ystävällinen, ja vaikka hänet olisi herätetty yöllä kesken makoisimpien unien ja pyydetty kahville tai ihan vain hymyä, hän olisi antanut sen. Hän rakasti ihmisiä ja seuraa, eikä siksi kieltäytynyt tällaisista mukavista asioista. Joku saattoi ymmärtää hänet väärin, hän tiesi että saisi vielä joskus syytteen oppilaan ahdistelusta, mutta oli paljon oppilaita, jotka puhuisivat hänen puolestaan. Naiivilla tavalla hän luotti ihmisten hvyyteen yhä, vaikka tiesi, etteivät ihmiset koskaan olleet hyviä. Edes hän itse ei ollut hyvä, vaikka kuinka tahtoi uskotella niin muille ja ennen kaikkea itselleen. Hän tiesi sen liian hyvin. Hyvät ihmiset eivät tehneet sellaisia juttuja kuin hän itse. Junon ilme oli hiukan surullinen hänen kävellessään kaapille hakemaan rautalankaa, mutta se vaihtui hymyyn hänen silmiensä osuessa jälleen Zackiin.
”Tässäpä tätä olisi”, Juno sanoi, ottaen askeleen pojan suuntaan, mutta muistaen sitten, ettei saisi lankaa poikki kuin pihdeillä, ja kääntyi nappaamaan sellaiset kaapista vielä ennen kuin palasi Zackin luokse. Hän istuutui tuon viereen ja alkoi sitten pätkiä rautalankaa sopiviin pätkiin. Saatuaan sen tehtyä hän hymyili pojalle ja laski pihdit sekä rautalangan pöydälle, ottaen kahvikuppinsa ja siemaisten siitä.
”Miten niin ei muka ole yhtä hyvää?” Juno henkäisi ällistyneenä ja siemaisi uudestaan.
”Tämähän on ihanaa”, Juno sanoi, hymyillen, ”nimitän sinut vastedes omaksi kahvinkeittäjäkseni ja se on, Zacharie, valtava vastuu, ettäs tiedät”, Juno jatkoi, naurahtaen pehmoisesti. Hän nappasi murtuneen hännän käsiinsä ja ryhtyi muotoilemaan siitä uutta häntää, olettaen, että poika tahtoi apua, mutta halusi kiinnittää hännät itse sopiviin asentoihin.

[Zacharie]

Jos Zack oli ollut hämillään hetki sitten, oli tuo nyt lähellä pyörtymistä. Junon vartalo ihan kiinni pojan omassa, vanhemman miehen kädet kietoutumassa nuoremman ympärille, pehmoinen posken painallus vasten sekaisia hiuksia.. Nuorukainen tunsi leijuvansa useamman metrin päässä lattiasta sen lyhyen hetken, kun vaaleatukkainen mies piti häntä itseään vasten. Opettaja tuoksui kahville ja savelle kuten luokkakin, mutta näin läheltä Zacharie erotti jotain huumaavaa niiden alta, jotain, joka toi hänen mieleensä kesän ja aurinkoiset ja lämpimät päivät. Ei siis ollut ihme, että Zack tunsi itsensä yksinäiseksi ja orvoksi istuutuessaan takaisin tuolilleen ja katsellessaan Junon menoa luokan toiseen päähän ja pikaista paluuta takaisin. Opettaja puhui, mutta poika tuskin erotti sanoja toisistaan. Hän pohti ankarasti tilannetta, johon oli huomaamattaan joutunut, uusia tunteitaan ja niiden voimakkuutta. Ehkä Zackin pää vain oli yksinkertaisesti lopen kyllästynyt käsittelemään aina vain tietoa, ehkä se näin yritti herätellä häntä ymmärtämään, mistä kaikesta oli jäämässä paitsi? Toisaalta, ei Zacharie ollut koskaan itseään aseksuaaliksi kuvitellut saati pelännyt, sopivaa ihmistä ei vain ollut vielä kävellyt vastaan. Tai no. Niin sopivaa, kuin hän olisi tahtonut. Jospa Zack sitten odotti täydellistä olentoa ja tuo odotuksen kohde oli viimein ilmestynyt hänen eteensä? Äsh. Juno oli opettaja ja Zack oppilas. Vanhempi tuskin oli tarkoittanut päästää poikaa niin lähelle itseään, ja oli vain reagoinut ystävällisesti vahingon sattuessa. Olihan tuo halaillut muitakin oppilaitaan ihan vähän aikaa sitten. Juno oli vain tavallista tuttavallisempi luonne. Niin sen täytyi olla. Poika sulki silmänsä ja huokaisi hiljaa, sitten tuo kohotti kasvonsa kohtaamaan noiden eriskummallisenväristen silmien katseen.
”Minä yritän olla luottamuksesi arvoinen.” Hieman surumielinen hymy kävi pojan kasvoilla nyt, kun ajatukset olivat päätyneet innokkaan sydämen mielestä inhottavaan ja ilkeään johtopäätökseen. Hän tarttui rautalanganpätkään ja katseli sitä hetken. Lopulta tuo kostutti savihäntää sen verran, että sai tuikattua langanpätkän sen sisuksiin, sama seurasi muillekin pötiköille. Kettu, vaikka sen karvaiseen naamaan oli jo muotoiltu aavistus nauravaa ilmettä, näytti sekin Zackin silmissä hieman tuskastuneelta ja pettyneeltä. Kuinka nopeasti voikaan nuoren ihmisen maailma sortua..

[Juno]

Juno puuhasi hetken aikaa hännän kimpussa ja haivaittuaan, että Zack oli saanut muut hännät paikoilleen, hän ojensi tämän viimeisen tuolle. Pojan kääntyessä ottamaan häntää häneltä, Juno kohtasi tuon pojan katseen ja havaitsi pienen surumielisyyden pojan silmissä. Hän kietoi sormensa pojan sormien lomaan ja sanaakaan sanomatta kumartui lähemmäs, kietoen toisen tuoksuunsa ja tuntien tuon oman sieraimissaan. Hän hymyili pienesti aivan hiukan ennen kuin hänen pehmeät huulensa koskettivat pojan huulia. Hän soimasi itseään ensin, hän tiesi, että joutuisi tästä ennen pitkää vaikeuksiin, mutta pojan maku huulillaan hän työnsi moiset ajatukset taka-alalle. Hän huomasi sydämensä lyövän nyt nopeammin. Hän tunsi, kuinka lämpö siirtyi hänen kädestään pojan käteen ja toisin päin. Hän huomasi, että oli pitkästä aikaa todella… onnellinen. Ja ajatella, että onnellisuus oli ollut tämän pojan huulilla. Pojan, jonka hän oli tavannut vasta tänään ja jolle hän oli jutellut vain niin vähän, ja jo nyt hän oli juopunut pojan tuoksusta ja läsnäolosta tavalla, jota ei muistanut aiemmin kokeneensa.
Hitaasti hän vetäytyi kauemmas, muistaen vain vaivoin hengittää. Hän raotti liloja silmiään ja punastui saman tien. Hän meni hämilleen ja hätääntyi hiukan.
”Voi Luoja Zacharie… Anna anteeksi”, Juno sanoi, vaikkei oikeasti halunnut pyytää anteeksi. Hän ei tiennyt mikä häneen oli iskenyt, muttei katunut hetkeäkään sitä, että oli suudellut tät poikaa. Hän sipaisi tuon poskea hellästi etusormellaan, yhä pidellen tuon kädestä kiinni, ja nojasi sitten otsaansa kevyesti vasten pojan otsaa.
”En pyydäkään anteeksi. Se on turhaa”, poika ei näyttänyt vihastuneen suudelmasta, ei ainakaan niin, että Juno olisi sen huomannut.
”En kestänyt katsoa sinua surullisena”, Juno sanoi hiljaa, ”johtuuko se jostain, mitä tein? Vai jostain muusta?” Juno jatkoi, huolestunut ilme silmissään. Yhtäkkiä hän ei halunnut, että tällä pojalla olisi yhtään paha mieli. Hän oli valmis tekemään kaikkensa, että poika voisi paremmin. Juno koetti muistella tekemisiään ja sanomisiaan, miettien oliko saattanut sanoa jotain, mikä olisi johtanut tuohon ilmeeseen.

[Zacharie]

Zackin elämä ei ollut vielä koskaan ehtinyt kääntyä päälaelleen niin useasti pitkienkään ajanjaksojen kuluessa, mutta että yhden päivän sisään näin paljon kuohuntaa.. Junon pehmeät, lämpimät huulet olivat lumoavat aivan eri tavalla kuin yhdetkään, joita Zack oli elämänsä aikana suudellut. Junon huulet olivat taivas, eikä poika uskaltanut hengittää niinä maagisina sekunteina, joina ne kuuluivat yksin vain hänelle.
Kun Juno vetäytyi taaksepäin, veti Zacharie syvään henkeä kasvot punaisina mielihyvästä. Hän tasasi hetken raivokkaasti hakkaavaa sydäntään katsellen samalla noita kauniita, laventelinliloja silmiä, kasvoja, joita olisi niin kovasti halunnut koskettaa sormenpäillään, huulia, jotka kutsuivat luokseen.
”Ei. Älä.” Pojan ääni oli käheä. Hän hengitti raskaasti ja räpäyttäessään silmiään, toiselle poskelle vierähti kyynel. Poika puisteli päätään ja tiputti viimeisen hännän pöydälle. Hän lähes syöksähti tuoliltaan Junoa kohti, kietoi kätensä tiukasti miehen ympärille ja suuteli tuota uudelleen. Suudelma seurasi toista ja viimein, kun Zack ei pystynyt enää pidättämään henkeään, vetäytyi hän kauemmas. Zackin vuodattama kyynel oli kastellut Junonkin posken ja poika kurkotti viileät sormenpäänsä kuivaamaan sen muutamalla varovaisella pyyhkäisyllä.
”Sinä olet täydellinen.” Poika puisteli päätään ja pyyhkäisi kostean vanan omastakin poskestaan. ”Anna anteeksi. Sinä et ole tehnyt ainuttakaan asiaa, mikä saisi minut surulliseksi. Sinä olet täydellinen.”
Mitä tästä nyt seuraisi? Pelot välähtivät pojan mieleen ensimmäisinä, mutta ne työnnettiin päättäväisesti pois. Vielä oli ihan liian hyvä olo pahoille ajatuksille. Sen sijaan Zacharie keskittyi kuvittelemaan itsensä Junon kanssa pitkille kävelyille rannalla, koko yön kestäviin jutusteluihin, vaihtamaan suudelmia loputtomasti.
”Saanko..” Zack empi hetken, mutta hymyili sitten ja aloitti uudelleen: ”Saanko minä maalata sinusta kuvan joskus?”

[Juno]

Juno hymyili pojalle, pitäen tuota yhä kädestä kiinni. Missä vaiheessa hän oli ihastunut Zackiin? Koska se oli tapahtunut? Vahingossa, parhaat asiat tapahtuivat aina vahingossa. Pojan kysymys sai hänet punastumaan.
”Totta kai, Zack. Koska tahansa”, Juno vastasi. Hän piti pojan tavasta suudella. Hän piti tuon tavasta antautua hänelle täysin. Hän piti siitä vallasta, jon Zack antoi hänelle. Tuntui kuin tuo nuori miehenalku tekisi mitä ikinä hän keksisi tuolta pyytää. Hän ei ollut tiennyt voivansa haluta jotakuta näin kovasti. Ei ainakaan miltei ensitapaamisella. Ei oppilastaan. Kaikki tämä oli kiellettyä. Niin koulun säännöissä kuin järjen ja logiikan laeissakin. Hän oli ihastunut itseään kymmenen vuotta nuorempaan poikaan. Ei tuo alaikäinen ollut – sentään – mutta Junosta tuntui samalta, kuin käyttäisi lasta hyväkseen. Eikä se siltikään tuntunut väärältä.
”Kukaan ei ole täydellinen, Zack. Ei kukaan paitsi Jumala, eikä Hänkään, sillä täydellisyys on aina koostunut epätäydellisyydestä”, Juno sanoi vaitonaisesti. Hän nojautui jälleen painamaan kevyen suudelman pojan huulille.
”Vain verrattuna epätäydelliseen, jokin saattaa olla täydellistä. Mutta ei se tarkoita, etteikö se täydellisempi olikin epätäydellistä sitten kun vertailukohde otetaan pois”, Juno sanoi tuon huulia vasten. Hän ei ollut varma enää itsekään siitä, mitä puhui. Tämän pojan tuoksu ja koko läsnäolo oli saanut hänet sekaisin. Zacharie oli huumannut hänet tavalla, jonka hän oli kokenut joskus nuorena viimeksi. Zacharien ikäisenä. Tämä poika oli maaginen, eikä itse edes tiennyt sitä, mikä teki Zackistä vielä kymmenesti maagisemman. hän kietoi hellästi kätensä pojan ympärille ja veti tuon syliinsä, halaten tuota kuin ei olisi ikinä halannut ketään ja kuin eläisi haleista. Kummallista, kuinka Zack herätti hänessä näin voimakkaita tunteita. Ehkä se johtui tuon eksyneen koiranpennun katseesta, suruisasta ja huomionkipeästä. Juno saattoi tunnistaa itsensä tuosta katseesta. Hän oli tuntenut samoin nuorempana. Siitä oli kauan, mutta Zacharien näkeminen herätti hänessä kaipuun. Nykyään vain joku Zackin kaltainen pystyisi tuon kaipuun tyydyttämään.