Iltapäivä ateljeessa~ {Sovittu peli}

[Violet]

Iltapäivä oli jo pitkällä, tunnit aikaa sitten loppuneet. Aurinko oli vielä ylhäällä, paistaen sisään ateljeen suurista, lattiasta kattoon ulottuvista ikkunoista. Tila oli suuri ja avara, vieden tilaa kahdesta kerroksesta. Sinne johti kaksi ovea, molemmat painavia, metallisia ovia, joiden avaamiseen vaadittiin voimaa.
Pölyhiukkaset tanssahtelivat hiljaksiin auringonvalossa, pudoten kohti lattiaa, ilmestyen tyhjästä ja kadoten tyhjään. Vaikka ateljee lähenteli kooltaan jo suurehkoa salia, sen seinustat ja parvi olivat täynnä keskeneräisiä ja valmiita, viimeistelemättömiä ja jo unohtuneita töitä. Lattia oli maalitahrojen peitossa, seinillä oli töitä kaikilta Akatemian olemassaolovuosilta. Oppilat olivat ne sinne tehneet, eivätkä olleet jaksaneet sitten hakea niitä enää koteihinsa.
Erästä seinää peitti suunnaton, puisiin raameihin pingotettu kangas, jota peitti jo paksu, useaan kertaan maalattu maalikerros. Maalauksen edessä oli teline, jonka oli tarkoitus auttaa maalaamaan maalauksen ylempiä osia, mutta nyt se oli työnnetty kauemmas, sillä yläosa alkoi mitä ilmeisimmin olla valmis. Sen alaosan ääreen oli kyykistynyt pitkä, laiha nuorimies, jonka sivellin ravasi tiiviisti paletin ja kankaan väliä. Läheltä tuo maalaus oli vain värien sekamelska, kasa viivoja, joiden sävyt vaihtelivat ja väreja jotka loppuivat kuin seinään ja vaihtuivat toisiksi, kuin naamiaisten vieraat jotka vaihtelivat naamioita ja pukuja keskenään niin ettei koskaan voinut olla varma kuka oli kuka. Kauempaa katsottuna maalaus oli kuitenkin enemmän. Kaikki nuo sadat viivat muodostivat kuvioita, siveltimenvedot rakensivat verkollaan kuvaa, joka oli kuin suoraan painajaisesta. Sitä hallitsivat valtavat, punaiset silmät, jotka kiiluvina tuijottivat suoraan maalauksesta. Silmien ympärillä erottuivat kalpeat kasvot, jotka rajautuivat mustiin hiuksiin. Hiusten mustuus häipyi kuitenkin tummiin pilviin, jotka muosotivat valtaosan kuvan yläosasta. Kasvojen alapuolella oli vielä keskeneräinen virta tai joki, jossa ui kymmenittäin pieniä lyhtyjä ja kukkia. Kuolleiden käsiä, jalkoja ja vääristyneitä kasvoja pisti esiin tummasta, synkästä vedestä, lyhtyjen valaistessa niitä satunnaisesti.
Hiljainen pianomusiikki kaikui suuressa salissa, hukuttaen alleen sen pienen suhinan, jota sivellin piti kangasta vasten kulkiessaan. Maalauksen reunassa kohosi suuri torii, portti joka erotti kuolevaisten maailman tuonpuoleisesta, kunnioituksena jollekin, jonka voimaa ei voinut sanoin kuvata. Se jokin tuntui olevan läsnä tässä tilassa, leijuvan tuon maalausta maalaamaan kumartuneen hahmon ympärillä. Toista reunaa somisti kalpea nainen, jonka punainen puku oli riekaleina ja pyrki paljastamaan rinnat, jotka nainen peitti kädellään. Syntinen, katuva katse oli suuntautunut ulos maalauksesta, tuijottamaan katsomaan häpeämättömästi. Naisen mustat hiukset oli koottu nutturalle ylös, kuin geishalla, mutta jokin, kenties kiihkeä rakkaus, oli riistänyt ryhdin tuolta kampaukselta.
Hahmo, joka maalausta oli syventynyt luomaan muistutti paljon tätä naista. Hänen pitkä, notkea vartensa oli taipunut kuin synnit painaisivat häntä alaspäin, nutturalle kootut hiukset pakoilivat mustina ja violetteina suortuvina, mutta paljastaen silti pitkät, siron niskan, jota koristi tatuointi. Musta, risainen paita istui hyvin, paljastaen pojan vartalon todellisen laihuuden. Mustat, runsain vöin, niitein ja vetoketjuin koristellut housut päättyivät risaisiin, kuluneisiin lahkeensuihin, jotka reunustivat korollisia kenkiä. Poika ei olisi korkoja tarvinnut, pitkä kun oli jo omasta takaa, mutta hän piti koroista, etenkin kun korkoa oli se viisitoista senttiä. Muille tosin saattoi olla harmillista, että nuo korot yksin riittivät tekemään hänestä reilu kaksimetrisen kukkakepin, joka meikkeineen ja uudestaan lävistettyine kasvoineen oli vielä pelottavakin.
Kokonaisuudessaan tilanne oli kammottavalla, kauhumaisella tavalla kaunis, romantiikan täyttämä. Kuka tahansa pystyi kuvittelemaan tuolle nuorukaiselle selkään suuret, mustat siivet, jotka kannattelivat häntä. Kuka tahansa pystyi kuvittelemaan saliin demoneita ja vampyyrejä kuiskailemaan salaisuuksiaan. Joki tässä miehessä kai sai sen aikaan.

{Tännepä pitäisi arkkienkeli Gabrielin tulla pelastamaan synkeä demonini Violet pimeydeltä~ *sydänsimmut*}

[Gabriel]

[[ *köhköh* Gabe tuokin valoa päivään. ]]

Muuten kuolemanhiljainen, auringonvalon täyttämä ja suuri käytävä kaikui tympääntyneen näköisen, vaaleahiuksisen nuorukaisen laahustaessa tummalla marmorilla päällystettyä lattiaa pitkin, hieman ylipitkien ja löysien farkkujen lahkeiden laahatessa maata. Ei hänellä muuten olisi mitään tekemistä koululla tähän aikaan, tänään vain jostain syystä hän oli unohtanut kallisarvoisen Samsungin puhelimensa kuvataideluokkaan iltapäivän kahdella viimeisellä tunnilla. Hän muisteli, kuinka oli ensin puhunut kaverinsa kanssa noin viisitoista minuuttia ensimmäisestä tunnista, härnännyt sitten ajankulukseen hajamielistä ja helposti kiusaantuvaa opettajaa, ja lähtenyt sitten pois, miettien miksi edes oli mennyt tunnille, joka ei kiinnostanut häntä pätkääkään. Luultavasti kännykkä oli siis jäänyt pöydälle puhelun jälkeen, huonoksi tuurikseen näkyvälle paikalle. Jos joku kusipää oli sen pöllinyt, Gabe kyllä etsisi tämän käsiinsä ja ottaisi vaikka väkipakolla takaisin sen mikä hänelle kuului. Toki uuden ostaminen olisi tuottanut vähemmän vaivaa, mutta eihän hän nyt antaisi kenenkään varastaa tavaroitaan niin helposti.

Kävelymatka tuntui iäisyydeltä, eikä suurien ikkunoiden läpi paistava oranssihtava auringonvalo tuntunut hellittävän ollenkaan loistoaan, sen paistaessa suoraan pojan silmiin. Aurinko kyllä paistoi kirkkaimmillaan, mutta silti ilma oli kolea ja syksyinen. Se ei kuitenkaan rajoittanut Gabrielin pukeutumista; hän pukeutui kuten halusi, ja olikin tänään vetäissyt ylleen ne kuluneet, löysät farkut tiukkojen sijaan, sekä ohuen valkoisen hihattoman paidan päälle vielä samanlaisen, hieman isomman mustana[[ Kunnon kuva asusta Täällä ]]. Asua korostivat vielä hopeaketjut, joita roikkui pojan kaulassa ja ranteessa. Hän oli viimeksi tänään saanut kuunnella saarnaa siitä eräältä opettajalta, kuinka hän ei koskaan käyttänyt itse koulupukua, mutta ei poika siitä välittänyt. Muut saisivat käyttää niitä hänenkin edestä.

Ilme kasvoilla muuttui selvästi vähemmän tympeäksi, kun blondi huomasi saapuneensa suuren metallioven luo, jotka johdattivat sisään suorastaan valtavaan kuvataideluokkaan. Siellä haisi vuorokauden ympäri erilaisille maaleille, ilmassa leijuen niin vanhoillinen ja historiallinen tunnelma, jota korostivat luokassa aina koulun perustamisesta lähtien olleet pulpetit ja muut kalusteet, joita koi ei ollut vielä syönyt.
Gabe veti kaikin voimin ja kulmiaan kurtistaen oven auki, pujahtaen nopeasti sisään. Heti ovella hän pystyi aistimaan tavallisesta poikkeavan, oudon ilmapiirin, joka tilassa vallitsi. Se oli jotenkin karmiva, lämmin, tumma. Kauaa ei blondin tarvinnut hämmentyneitä silmiään pyöritellä nurkasta toiseen, kun ne kohtasivat tuon läpikotaisin mustan, pitkän ja solakan hahmon suuren maalauksen äärellä, jota tämä mitä ilmeisimmin oli juuri työstämässä. Samalla hän myös huomasi kännykkänsä, joka oli kuin olikin turvallisesti eräällä pöydällä. Taiteilijat kun yleensä uppoutuivat töihinsä koko sielullaan, tyyppi tuskin huomaisi häntä jos hän vain nopeasti kävisi nappaamassa kännykkänsä ja lähtisi vähin äänin pois.
Toista samalla vilkuillen hän hipsi pöydän luo, tarttuen kännykkäänsä, josta oli ilmeisesti oli loppunut akku, koska se oli sammunut. Noniin, kännykkä oli nyt siinä, kukaan ei ollut pöllinyt sitä, nyt hän voisi vain lähteä takaisin tekemään jotain hauskaa. Hän oli kyllä kovasti lähtemäisillään, mutta jäi jostain syystä katsomaan tummasävyistä maalausta ja sen luojaa, joka todellakin oli pitkä, hontelo kukkakeppi. Hän ei tiennyt, haluaisiko tekemisiin tuollaisen kanssa vai ei, mutta lähtemään hän ei yhtäkkiä päässytkään..
” Pakko sanoa, että siinä vasta upea taulu. Vaikka onkin ehkä vähän liian tumma minun makuuni ”, sanoi Gabe, jolla ei ollut edes minkäänlaista kiinnostusta taidetta kohtaan.

[Violet]

Violet tuskin olisi huomannut tätä vaaleaa kaunotarta ellei tuo olisi avannut suutaan, niin syvälle hän oli uponnut musiikin ja maalauksensa maailmaan. Violet lähestulkoon säpsähti kun hänen takaansa yhtäkkiä kuului ääni, joka arvosteli maalausta. Hän vilkaisi olkansa ylitse, ja kohotti toista lävistetyistä kulmistaan. Hän oli nähnyt tämän pojan jossain aikaisemmin, tyttöjen ympäröimänä. Tyyppi ei ollut hänen makuunsa, ei lainkaan, mutta kohteliaisuudesta Violet suoristautui koko mittavaan pituuteensa ja nappasi hiuksiaan nutturalla pitäneen hiuslenkin. Hiukset valahtivat alas. Ne olivat paksut ja painavat, ja lenksukin oli venynyt päivän aikana lähestulkoon käyttökelvottomaksi, vaikka se oli ollut vielä ihan uusi samana aamuna. Hiukset olivat päässeet kasvamaan sitten sen kerran kun Violet oli pätkinyt niitä, ja ne valuivat jälleen kiiltävinä, värjättyinä hiukan lapaluiden alle. Harmaat silmät tarkastelivat tätä vaaleaa poikaa, kunnes hymy nousi pitkän nuorukaisen huulille. Hän teki pienen eleen puhelinta kohti.
”Se soi suunnilleen vartti sitten. Vastasin siihen, toivottavasti ei haittaa”, Violet sanoi, vinosti virnistäen. Hänen huulessaankin oli lävistyksiä. Toisessa suunpielessä olevasta hakaneulasta lähti ohuenohut ketju, joka oli kiinni korvarenkaassa.
”En usko, että… um…” Violet naputti siveltimen puisellä päällä keskimmäistä huulirenkaistaan, miettien soittajan nimeä.
”Ah! En usko että Cherry haluaa enää kuulla sinusta”, Violet sanoi, virnistäen pahoittelevasti. Ateljeessa soiva musiikki oli vaihtunut pianosta viuluun, johonkin tuntemattomaan, mutta synkeän romanttiseen kappaleeseen. Vaikkei tämä blondi sitä taatusti tiennyt, kappale oli Violetin oma, aivan kuten viulistikin oli Violet itse.
”Sammutin puhelimesi, ettei se häiritsisi työskentelyäni enää enempää”, Violet sanoi sitten hiljaa, hymyillen yhä. Hän ei ollut tarkoittanut mitään pahaa, mutta Cherryksi itsensä esitellyt tyttö oli kuulostanut niin kiimaiselta, että Violetin oli ollut kertakaikkiaan pakko leikkiä tytön tunteilla. Niinpä, kun työ oli lähestulkoon läähättänyt Gabrielia puhelimeen, Violet oli murahtanut – italialaisella korostuksella – olevansa Gabrielin rakastaja ja kertonut olevansa varsin hyvissä suhteissa mafiaan. Hän oli uhannut, että lähettäisi gorillansa tytön perään ellei tuo lakkaisi soittelemasta hänen bellalleen. Tyttö oli kauhistunut ja mutissut ainakin viisi minuuttia sekavia anteeksipyyntöjä, kunnes Violet oli ärähtänyt tytölle italiaksi jotain hyvin kiukkuisen kuuloista ja tyttö oli sulkenut pelästyksissään puhelimen.
Violet asteli hyvin tottuneen näköisin, notkein askelin Gaben luokse ja kosketti tuon pehmeitä, vaaleita hiuksia.
”Vaikka nyt kun ajattelen asiaa tarkemmin, en lainkaan panisi pahakseni, vaikka se mitä sille tytölle sanoin olisi tottakin”, Violet sanoi hiljaa, pehmoisella, hyväilevällä äänellä. Hän oli näillä koroillaan suhteellisen paljon toista korkeammalla, ja kokonaan mustaan pukeutuneena hän toi mieleen langenneen enkelin, jonka harmaassa, kylmässä katseessa oli outoa, hypnoottista vetovoimaa. Violetin sormuksin koristellut sormet pitkine, huollettuine kynsineen sipaisivat kevyesti tämän nuorukaisen kaulaa samalla kun huulet – voi kuinka pehmeiltä ne näyttivätkään – kaartuivat viekottelevaan hymyyn.

[Gabriel]

Toinen oli selvästi uppoutunut maalaamiseensa toden teolla, Gabe huomasi tämän säpsähtävän pienesti, eikä voinut olla tuntematta vähän vahingoniloa.
Nyt kun toinen käänsi kasvonsa Gabrieliin päin, hän huomasi että tiesi jopa tämän tyypin. He olivat itse asiassa olleet tänään samalla kuvataiteen tunnilla, mutta kuten arvata saattaa, ei hän ollut keskittynyt silloin paljon muuhun kuin omiin asioihinsa. Nuo kasvot kaikkine lävistyksineen toivat väistämättä mieleen Antonin, jonka ansiosta hän oli jo alkanut vähitellen sietämään noita renkaita ja tappeja kasvoissa. Blondi katseli tuota hetken päästä varpaisiin, joka oli todellakin pitkä matka, ja siirsi sitten katseensa kännykkään. Se siis oli soinut täällä sillä aikaa, kun hän oli ollut poissa, ja häirinnyt suuren taiteilijan keskittymistä.

Cherry? Hän nojautui takanaan olevaan pulpettiin, muistellen samalla kuka kyseinen neitokainen voisi olla. Ja suoraan sanottuna hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan(mikä sydämiä särkevä paskiainen). Taas joku kyliltä bongattu huomionkipeä tyttö, jonka kanssa hänen ei tarvitsisi olla enää minkäänlaisissa tekemisissä. ” No, minun pitää kai sitten kiittää sinua siitä, että pelastit minut tytöltä, jonka ihon väriä en edes muista. Mutten ehkä halua tietää, mitä hänelle sanoit ”, hän naurahti, avasi kännykkänsä ja poisti saman tien tytön numeron sen löydettyään listalta lukuisten muiden numeroiden keskeltä, tuntematta minkäänlaista pistoa omassatunnossaan. Ei yksi numero vähemmän haitannut mitään.

Yhtäkkiä tuo astui hälyttävän lähelle häntä, näyttäen nyt vieläkin pidemmältä läheltä katsottuna, eikä Gabea voinut olla lievästi kylmäämättä tuon valtavan kehon edessä, peittäen sen kuitenkin näkymästä olemuksestaan. Tch, niin kuin hän antaisi tuon pelotella häntä.. Pitkät sormet eksyivät koskemaan hänen hiuksiaan, ja ohimennen myös kaulaa, jolloin hän kylmän rauhallisesti tarttui tämän ranteeseen ja vei sen kauemmas kasvoiltaan. Hän kohotti kulmaansa, suupielen kohotessa viekkaaseen hymyyn. ” Eiköhän sinun olisi parempi jatkaa maalaamistasi mieluummin, minun lähentelemiseni sijaan. ” Tuossa jätkässä olikin jotain mysteeristä, eikä hän todellakaan halunnut sen kanssa tekemisiin juuri nyt. ” Tulin vain hakemaan kännykkäni, eikä minulla alunperin ollut aikomusta jäädä ”, blondi sanoi matalasti, päästäen irti toisen ranteesta. Hiljainen, surullinen viulusävelmä taustalla loppui, ja tilalle tuli täydellinen hiljaisuus. Aurinkokin alkoi pikku hiljaa laskeskella, varjojen kasvaessa ja tummentuessa huoneen nurkissa.

[Violet]

Violet katseli hetken aikaa tät vaaleaa ilmestystä ja naurahti sitten pehmoisesti. Hän kohautti olkiaan.
”Saatat saada lähiaikoina jonkinlaisen vihakirjeen sen tytön asianajalta hänen asiakkaansa pelottelua koskien”, Violet sanoi, astellen rennoti luokan poikki laukulleen ja kyykistyen notkeasti penkomaan sitä.
”Uhkasin usuttavani mafiani hänen kimppuunsa, mikäli hän ei jättäisi sinua rauhaan, bella”, Violet sanoi, muuttaen puheensa italialaisittain korostetuksi. Hän naurahti pienesti ja asteli sitten opettajan pöydän luokse, kumartuen sen alle piilotetun stereolaitteen puoleen. Hän avasi levylautasen ja nappasi cd’n käteensä, sujauttaen sen rakastavan hellin elkein koteloonsa, korvaten sen sitten tällä uudella cd’llä. Hän suoristautui ja vei peukalonkynnen suuhunsa, odottaen, että musiikki lakaisi soida. Kun kaiuttimista sitten tulvi ilmoille synkkää, rytmikästä ja raskasta metallia, hän hymyili hiukan tälle nätille pojalle ja kuskasi cd-kotelot takaisin laukkuunsa.
”Jatkaisin mielelläni maalausta, mutta ongelmana on juuri se, että sinä saavuit tänne ja rikoit rauhani. Kestää aikansa että saan mitään tehtyä tuolle”, hän viittasi pitkäsormisella kädellään kohti kangasta, jolta suuret, punaiset silmät tuijottivat heitä.
Violet seisoi nyt selkä tuohon blondiin, tuijottaen maalausta. Hän vilkaisi toista olkansa ylitse.
”Sitä paitsi… Sinä sopisit muusakseni erinomaisesti. Kiinnostaisiko?” Violet virnisti hiukan, tumman miesäänen laulaessa taustalla. Aurinko oli jo laskemassa, vaikka oli vasta iltapäivä. Huone kylpi punertavassa valossa. Kaikki nämä, tämä langenneen enkelin näköinen nuori mies, tumma musiikki ja jollain tapaa synkän romanttinen valaistus olisivat saattaneet saada jollain kylmät väreet juoksemaan pitkin selkäpiitä, kun taas joku toinen olisi saattanut valahtaa veteläksi. Violet huokaisi ja suuntasi meikatut silmänsä ulos ikkunasta, kohti punasävyistä auringonlaskua.
”Huomenna on paska sää”, Violet tuumasi hiljaa.

[Gabriel]

Gabriel nojaili yhä takanaan olevaan pulpettiin, seuraten hiljaa katseellaan mustahiuksista nuorukaista tämän vaihtaessa levyä. Luokan täytti pian uusi, raskaampi sävelmä, jonka Gabe kyllä tunnisti joskus aivan varmasti kuulleensa. Ja jos totta puhuttiin, tuo biisi sopi toisen tummaan imagoon kuin nyrkki silmään. Nuorukainen naurahti vahingoniloisesti, nostaen kätensä ja siirsi hiuksia korvansa taakse. Tuore Giorgio Armanin Acqua Di Gio-tuoksu leijaili hänen kaulaltaan, ei kuitenkaan liian voimakkaasti. Pieni suihkaus hajuvettä teki aina hyvän vaikutuksen, ja tuoksusta riippuen toi ripauksen purevaa maskuliinisuutta. ” Well excuse me, princess, mutta minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä että täällä olisi joku ”, tässä välissä blondi siirsi katseensa suureen maalaukseen, ” ja halusin vain piruuttani nähdä reaktiosi, kun olit niin kovin uppoutunut siveltimen sivalteluun. ”

Seuraava kommentti sai Gaben katseen siirtymään salamannopeasti mustahiuksiseen nuorukaiseen. Vaalea kulma kohosi hivenen kysyvästi, jälleen uuden naurahduksen saattelemana. Häneltä ei oltukaan ennen kysytty vastaavaa aikaisemmin, eikä siis tiennyt oliko edes sopiva jonkun muusaksi. ” Muusaksesi, hmm? ” Hän mietti hetken lähtisikö vain pois ja jättäisi tuon ilkeästi vaille vastausta, mutta päätti sitten ryhtyä leikkiin mukaan, jonka toinen oli laittanut alulle. ” Paljonko maksat siitä? Se on kymppi tai ei mitään ”, blondi sanoi haastavasti, nousten nyt pystyyn nojaamasta pulpettiin. Niin kuin hänellä, joka sai kasvatusvanhemmiltaan siunatusti rahaa joka kuukausi, nyt olisi ollut jonkinlaista puutetta rahasta, mutta ei kaikkea voinut tehdä aina ilmaiseksi – varsinkaan sellaista, joka vei hänen kallista vapaa-aikaansa.

Yhtäkkiä punainen kännykkä alkoi väristä, ja soikin pian. Poika napsautti sen auki; tuntematon numero soitti. Nopeasti toiseen vilkaisten hän vei kojeen korvalleen, vastaten siihen. Seuraavat pari minuuttia kuluivat lähinnä toisessa päässä hätäisenä nipottavaa tyyppiä kuunnellen, jolle Gabe lopuksi totesi yksitoikkoisesti heillä olleen varmasti mukavaa, ja katkaisi sitten säälimättömästi puhelun. Hän sulloi kännykän taskuunsa, pudistellen sitten päätään pienesti hymyillen. ” Se oli se tyttö, Cherry. Ilmeisesti uskalsi uhmata uhkauksiasi gorillasta ja mafiasta. ”

[Violet]

Violet asetteli kätensä hoikille lanteilleen, katsoen toiseen kun tuo puhui puhelimessa. Kymppi tai ei mitään? Hän voisi kyllä pistää paremmaksi. Kun punainen puhelin sujahti takaisin Gaben taskuun, tuo langennut enkeli asteli jälleen lähemmäs. askeleet olivat yhtä notkeita kuin tähänkin asti. Hän pysähtyi toisen eteen, laskien kätensä tuon lantiolle. Hän kumartui nuuskaisemaan tuon tuoksua joka totta helvetissä oli hyvä, ja sipaisi kielenkärjellään toisen korvaa. Hän ei tiennyt millainen heruttelija tämä poika oli, mutta ainakin tuon naissuhteista päätellen melkoinen jakorasia. Siksi hän uskalsi ottaa riskin. Violet pystyi muutenkin suhtautumaan huumorilla itseensä ja torjutuksi tulemiseen, joten se ei tehnyt tiukkaakaan, mikäli tuo blondi muotikuteissaan ja muotihelyissään (ja muotihajussaan) päättäisikin torjua hänet. Violet kumartui ihan kiinni toisen korvaan ja kuiskasi hiljaa:
"Käykö 18, levossa? 21, kun saat sen heräämään", Violet ehdotti kehräävällä äänellä, sivellen pitkillä sormillaan tämän pojan lanteita, vatsaa ja rintaa. Hän oli kokoajan varautunut siltä varalta, että tämä poika päättäiskin kieltää ilon häneltä, vaikka kätkikin varautuneisuutensa hyvin. Hänen harmaat silmänsä hyväilivät blondin kasvoja, siinä missä kädet tuon vartaloa.
"Lupaan, etten jätä sinua kylmäksi. Olisitkin ensimmäinen, jos siinä niin pääsisi käymään, mutten usko että siitä on pelkoa", Violet sanoi, suoristautuen, nakaten hiuksia olkansa ylitse ja vieden toisen käden lanteilleen. hän kohotti toisen kätensä etusormen huulilleen ja loi toiseen mietteliään katseen.
"En tarkoita loukata sinua, mutta olisit varsin typerä, jos kieltäytyisit näin hyvästä tarjouksesta", Violet sanoi, sipaisten etusormellaan leukaansa ja vei sitten tämänkin käden lanteilleen, odottaen tuon blondin vastausta ehdotukseen. Odottaessaan hän kaivoi tupakat taskustaan. Oli totta, ettei hän voinut juoda, hän kuolisi jos joisi, mutta tupakoinnin hän oli aloittanut uudestaan, ehkäpä siksi että hänen paras ystävänsä Clyde oli tehnyt niin myös ja tupakoiden saaminen oli helppoa, kun komensi vain Clydea ostamaan hänellekin samalla.

[Gabriel]

Ja jälleen tuo tumma nuorukainen oli lähentelemässä Gabrielia, mutta ei hän kyllä tehnytkään mitään sen estämiseksi. Tuo eteni varsin nopeasti, oli jo ostamassa häntä kuin katuhuoraa, jota hän ei ihan ollut odottanut kun muusaksi pyydettiin. Mahtoiko tämä olla herra Taiteilijan taktiikka saada petikavereita, sitä Gabe ei ehkä halunnut tietää. Kovin varma toinen ainakin oli taidoistaan, eikä hän niitä paljoa epäillytkään. Hän tutki tuon kasvoja hetken - lävistysten takana kuitenkin piileksi ihan kauniit, jopa naiselliset kasvot, jotka olivat varmasti houkutelleet muutamankin henkilön mukaan leikkimään. Tosin ei hän voinut sitä varmasti tietää, eiväthän he tunteneet toisiaan millään tavalla - toistaiseksi. Blondi hymyili tälle ilkikurisen viekkaasti, nojautuen hivenen lähemmäksi. ” Kieltämättä kuulostaa ihan hyvältä. Vietin kerran vähän intiimimpää aikaa erään aika lailla sinunlaisesi tyypin kanssa, ja se totta vie oli parasta mitä olin aikoihin kokenut. Minulla on hyvät odotukset ”, hän kuiskasi, muistellen ohimennen sitä aikaa yhä hymyillen. ” Mutta tiedäthän.. ”, vihreäsilmäinen nuorukainen jatkoi, livauttaen kätensä toisen housujen etumukselle, ”.. etten minäkään jätä ketään ikinä kylmäksi. ”

Gabe vetäytyi nyt kauemmaksi tuosta pitkästä, laihasta vartalosta, nojaten toisella kädellään taas pulpettiin. Myös taustalla soiva kappale vaihtui toiseen, lähes samankaltaiseen kuin edellinen. Blondi katseli tuota samanikäistä nuorukaista, joka tosiaan näytti langenneelta enkeliltä, mietteliäästi. Koska seksistä maksaminen ei ollut Gabesta oikein – hänellä oli jopa syvällinen puoli, jonka mielestä siitä saadulla nautinnolla ei voinut olla hintaa – hän yritti keksiä jotain parempaa. Hän vilkuili tuota suurta maalausta, josta punaiset silmät tuijottivat varsin painostavalla tavalla(samalla Gabe päätti, ettei ikinä hankkisi tuollaista taulua), kunnes sai hänestä harvinaisen hyvänkin idean, johon toinen toivottavasti suostuisi. ” Miltä tämä kuulostaisi; sinä piirrät tai maalaat minusta muotokuvan, jonka voin sitten ripustaa kaunistamaan kämppäni seinää. Minä taas vastineeksi tarjoan sinulle sellaisen tyydytyksen, ettei sinun tarvitse käyttää edes omaa kättäsi siihen pariin viikkoon ”, tämän sanottuaan hän remahti nauruun, mutta oli silti tosissaan. Hänen pitäisi kyllä siinä tapauksessa laittaa kaikki taitonsa peliin.
Turhia lupia kyselemättä hän nappasi toisen askista yhden myrkkysätkän, laittoi sen huuliensa väliin ja pyysi tulta.

[Violet]

Violet katseli toista, raukea ilme kasvoillaan. Hän piti tämän nuorukaisen ajatuksenjuoksusta jo nyt. Pitkät sormet kaivautuivat taskuun ja vetivät esiin metallisen coltin, kunnon bensasytkärin, joka oli taatusti maksanut maltaita. hän ei ollut mikää köyhä kakara, vaikka saattoi toisinaan punk-tyylisten, risaisten vaatteidensa takia siltä näyttääkin.
Violet laski kätensä toisen lantiolle, sytyttäen myös oman tupakkansa, harmaa katse liekkiin suunnattuna. Saatuaan savukkeen pään hehkumaan, Violet veti nautiskellen savua keuhkoihinsa ja työnsi colttinsa takaisin taskuunsa. Hän odotti, että tuo blondi siirtäisi tupakan vittuun noilta täydellisiltä huuliltaan.
Violet puisteli hiuksia pois kasvoiltaan, saaden runsaat metalliset, roikkuvat korvakorut helisemään toisiaan vasten. Hän puhalsi savua ylöspäin, koska toisen kasvoille puhaltaminen oli epäkohteliasta, eikä hän halunnut, että savu tukkisi tämän täydellisen pojan täydellisen ihon ihohuokoset. Gaben siirrettyä tupakan kauemmas huuliltaan, Violet käytti tilannetta hyväkseen ja kumartui painamaan omat, koruin koristellut huulensa vasten tämän pojan täydellisen pehmeitä huulia. Hän kosketti tunnustelevasti kielellään tuon huulia, kuin pyytäen lupaa astua peremmälle. Saatuaan sen – hän ei olisi hyväksynyt kieltävää vastausta, sellaisia alusvaatevarkaat ovat – hän tanssitti hetken aikaa tämän blondin kielenkärkeä omallaan, Violet kun ei ollut niitä jotka työnsivät kielen toisen kurkkuun niin että toisen piti kakoa, kunnes vetäytyi hiukan kauemmas, niin että saattoi katsoa tuota silmiin vaikka hänen huulensa olivat vain muutaman millin päässä tuon toisen huulista.
”Minun nimeni on muuten Violet”, pitkä nuorukainen kuiskasi ja suuteli vielä pehmoisesti toisen alahuulta, suoristautuen sitten ja vieden rennosti tupakan huulilleen. Gabe oli yksi niitä onnekkaita, jotka näkivät Violetin näinkin vakavana. Yleensä ensivaikutelma oli varsin päinvastainen. Violet antoi lantionsa koskettaa tuon toisen lantiota. Hänen lantioluunsa törröttivät, aivan kuten lähestulkoon jokainen luu hänen miltei anorektisessa ruumiissaan. Onneksi hänen vaatteensa kuitenkin peittivät nuo rumasti törröttävät luut. Joku oli joskus sanonut, että oli lähestulkoon ihme, että hän ei ollut joutunut sairaalaan aikoja sitten. Violet söi kyllä kunnolla, ongelma oli vain, että hän ei lihonnut vaikka söi mitä.
Vaikkei hän varmasti ikinä kertoisi tälle pojalle, ei ainakaan vielä uskonut niin tekevänsä, Violet toivoi, että tämä vaaleahiuksinen herra Täydellisyys heräisi joskus hänen sängystään. Mieluusti alasti. Ei ihan alasti. Violet poltteli hiljaksiin tupakkaansa, antaen pervolla tavalla häiriintyneen mielensä askarrella tämän pojan asustuksen kimpussa. Kaulapanta riittäisi. Hän keksisi tälle pojalle jonkun nimen. Tuolla oli kuitenkin jonkun enkelin nimi. Rikkaiden perheiden kakaroilla oli aina. Violet ei ollut alun perin rikkaasta perheestä. Eikä hänen nimensäkään ollut Violet.
”Minä olen Violet”, tuo toisti hiljaa, ”ja otan tarjouksesi vastaan. Orjuutan sinut”, Violet kehräsi ja kumartui sipaisemaan huulillaan tuon korvanlehteä, ”teen sinut riippuvaiseksi itsestäni, saat nähdä”, Violet uhkasi käheällä äänellä.

[Gabriel]

Saatuaan tulta sätkäänsä Gabekin veti pitkät henkoset, puhaltaen savut sivulleen ja mietti, mihin olikaan taas ryhtynyt. Hassua, miten yksi mitätön kännykänhakureissu oli kääntynyt näin päin, Gabe naureskeli mielessään. Hän laski savuketta pitelevän kätensä rintansa korkeudelle, kun yhtäkkiä tunsi nuo neljästi lävistetyt huulet omillaan. Blondi ynähti hieman yllättyneenä näin nopeista ja painostavista liikkeistä, kun tuo halusi vielä kielenkin mukaan. Mutta ei kai hänellä ollut varaa estelläkään, joten raotti sen verran huuliaan, että kielet pääsivät hieman leikkimään keskenään. Vaikka lävistyskorut tuntuivatkin hieman oudoilta huulia vasten, ei hän kiistänyt sitä etteikö toinen olisi ollut hyvä suutelija. Oikeastaan loistava, vaikka tupakalta maistuikin, mutta mitäs se toista sauhuttelijaa haittaisi.

Juuri kun hän oli alkanut nauttia tilanteesta, vetäytyi tuo itsensä Violetiksi esitellyt tumma nuorukainen pois. Niin, he olivat joka viikko samalla kuvaamataidontunnilla, mutta hän ei ollut ainakaan muistaakseen kuullut tuon nimeä vielä kertaakaan. ” Violet, hmm? Luulin sinua mieheksi ”, hän naurahti, mutta leikkiähän hän vain laski, ja toivottavasti Violetkin ymmärtäisi sen. Blondi kohotti taas kätensä ja vei savukkeen huulilleen, katsellen toisen lävistettyjä kasvoja ja siniharmaita silmiä. Outoa, miten hän sai aina tämän kaltaiset kasvot kiinnostumaan itsestään. Tai no, tiedä sitten oliko tämä edes kiinnostunut hänestä, vaan halusi vain hetkellisesti leikkiä hänen kehollaan, joka valitettavasti olikin hyvin mahdollista. Vaikka eihän hänellä itselläänkään ollut mitään sen vakavampia ajatuksia tämän suhteen.
” Kai sitä sitten täytyy tasoittaa tilannetta ja esitellä itsenikin ”, hän tiputti savukkeen välinpitämättömästi maahan, sammuttaen sen kengällään, ” Olen Gabriel. ” Nyt hän ei toivonut saavansa takaisin ärsyttäviä ja aina toistuvia enkeli-kommentteja.

Violetin seuraavat sanat saivat blondin kurtistamaan kulmiaan. Jätkähän puhui ihan pimeitä, ehkä tämä vain vitsaili. ” Rauhoitu hei, tuo kuulostaa jo pelottavalta ”, Gabe sanoi, naurahtaen hieman hämmentyneenä. Tässä tyypissä oli kyllä jotain, joka sai ihokarvat ja niskavillat nousemaan pystyyn. Pelkästään tämän tumma ääni kuiskimassa hänen korvansa juuressa sai sen aikaan. Oikeastaan koko tämän synkkä ja omalla tavallaan elegantti olemus sen teki. Se oli varmasti ensimmäinen kerta, kun Gabe tunsi näin suurta kiinnostusta ja pelkoa samaan aikaan jotain kohtaan. Hetken hän vain katseli Violetia tutkivasti, nappasi sitten tuon savukkeen ja antoi vielä pikaisen suudelman, laittaen tupakan sitten hymyillen takaisin.
” Mitäs me tässä vielä odotamme, aloitetaan. Sinä saat ensin tehdä sen muotokuvan. ” Gabriel taputti tuota pari kertaa olkapäälle, astui pois tämän luota ja alkoi tutkia katseellaan mietteliäästi paikkoja. ” En oikein tiedä, millaisen kuvan haluaisin itsestäni. Ehdotuksia? ” hän sanoi, kääntyen Violetin puoleen. Ei hän ihan alastonkuvaa halunnut, mutta ehkä jotain sen suuntaista. Violet varmasti keksisi jotain omaperäistä, kun oli sellainen taiteilijasielu.

[Violet]

Violet liu’utti muutamaa sormea mustanvioleteissa hiuksissaan ja neppasi ne sitten olkansa ylitse, pois häiritsemästä. Hän katsahti ympäri luokkaa myös, mutta lähinnä muodon vuoksi. Hän kaivoi uuden tupakan ja asetti sen huulilleen, sytyttäen sen. Hän nappasi ammattimaisian ottein Gaben paidanhelmasta kinni ja veti pois niin mustan kuin valkoisenkin hihattoman paidan. hän ei kysellyt toiselta, mutta tuo pikainen toisen riisuminen ei tapahtunut tunkeilevalla tavalla, hän ei ollut innokas näkemään mitä alla oli – vaikkei voinut estää itseään vilkaisemasta, nännikorun saadessa pienen hymyn kohoamaa hänen suunpieliinsä – hänestä nuo vaatteet olivat vain tiellä. Ne laskeutuivat hyvin epäarvokkaasti eräälle pulpetille, josta ne valuivat pulpetin alle työnnetylle tuolille.
Pitkä mies asteli erääseen ateljeen tavarantäyteisistä nurkista ja veti keskelle luokkaa punasamettisen leposohvan. Se oli hankittu juuri muotokuvamaalausta varten, mutta oppilaat käyttivät sitä enimmäkseen silloin, kun lintsasivat töistä. Saatuaan sen haluamaansa paikkaan ikkunoiden luokse, niin että valo lankesi punaiselle sametille raitoina, Violet saapasteli eräälle ateljeen kymmenistä kaapeista yhtä tottuneesti kuin olisi ollut kotonaan. Hän vetäisi kaapista punaisen sifonkikankaan, astellen jälleen sohvan luokse. Hän viskasi kankaan sohvan poikki satunnaisen oloisesti. Sitten hän viittasi Gabea lskeutumaan sohvalle, käsivarsi käsinojalla, leuka kyynärtaipeeseen nojaten, katse ulos ikkunasta luotuna niin, että hän tulisi maalaamaan tämän nuorukaisen sivuprofiilin. Hän asetti Gaben oikean käden alle kirjan, laittaen tuon sormen pitelemään kuin kohtaa toisella sivulla. Sitten hän nappasi sormestaan erään siron, valkokultaisen sormuksen ja sujautti sen nopeasti Gabe vasempaan, toimettomaan käteen. Nimettömään, vaikkei Violet sitä itse tohkeissaan huomannutkaan.
Sitten hän taikoi itselleen jostain maalaustelineen ja maalauspohjan. Violet tahtoi maalata tämän nuorukaisen, sillä tuon iho oli jotain uskomatonta. Vielä ennen värien sekoittamista hän kävi kääntämässä Gaben jalkoja hiukan, niin että alempi oli koiukussa ja toinen lepäsi sen päällä. Violet varasti Gabelta kengät ja sukat jaloista. Sitten hän vilkaisi tuota nuorukaista arvioivasti. Hän hyväili tuon pitkää kylkeä sormellaan, asettaen hiukset paremmin hellin, ehkä hiukan kutittavin elein, ja avasi sitten Gaben farkkujen napin. Ehkä mielenkiinnosta nähdä, millaiset alushousut tuolla oli, ehkäpä sen takia, että mitäpä muuta tylsistyneet nuoret tekisivätkään.
”Koita kestää nyt siinä. Luonnostelen sinut äkkiä, niin että pääset kahville tai minne ikinä kaltaisesi lintsari onkaan menossa”, Violet sanoi, kuin olisi unohtanut jo heidän sopimuksensa toisen osan. Maalauksen valmiiksi saattamiseen menisi kyllä hetki jos toinenkin, ja vaikka Gaben läsnäolo auttaisi työn valmiiksi saamista, ei se ollut välttämätöntä.
Lyijykynä kosketti kevyesti pohjustettua maalauskangasta, rannekorujen helähtäessä tuon laihan hujopin luisevissa ranteissa.

[Gabriel]

Luokassa oli hieman koleaa, joten yhtäkkinen paidan katoaminen sai Gaben ihon nousemaan kananlihalle entisestään. Hän hieroi käsillään käsivarsiaan, katsellen etäämmältä, kun Violet
raahasi jostain punaisen sohvan, jolla hänkin oli joskus istuskellut keskellä tuntia paremman tekemisen puutteessa. Hänen onnekseen iltapäivän aurinko vielä paistoi lämpimänä suoraan sohvan kohdalle, johon toinen viittoi häntä istumaan. Hieman epävarmana siitä, millaiseen asentoon tämä mahtaisi hänet asettaa, hän kuitenkin istahti pehmeän sifonkikankaan päällystämälle sohvalle, mennen asentoon johon Violet häntä neuvoi. Vaikka hän oli ensimmäistä kertaa mallina, hän tajusi kyllä heti, millaista asentoa ja tunnelmaa Violet kuvaan haki. Kirja asetettiin paikoilleen ja sormus pujotettiin sormeen, vieläpä nimettömään, jota Gabe katsoi hetken arvioivasti, kuin olisi ollut valitsemassa itselleen kihlasormusta. Kosketus kyljellä sai hänet heräämään taas. Violet kohensi vielä hänen vaaleita, auringossa lähes kultaisina hehkuvia hiuksiaan, ja lopuksi avasi housujenkin napin, jolloin pieni kaistale hänen Calvin Kleineistaan paljastui. Kai maalaukset aina tarvitsivat tällaisia pieniä yksityiskohtia.

Gabe vielä itse paranteli sen verran asentoaan, että tunsi siinä olonsa mukavaksi. Hänen kun piti pysyä siinä samassa asennossa jokusen hetken, jotta kuvasta tulisi onnistunut. Mutta hiljaa ei onneksi tarvinnut sentään pysyä. ” Enhän minä ole menossa yhtään minnekään vielä hetkeen, jos satut muistamaan ”, blondi sanoi pieni hymynkare huulillaan, katsellen auringon maalaamalle, oranssihtavalle pihamaalle. Jos joku joskus tulisi kysymään, kuka tämän muotokuvan oli maalannut ja paljonko oli maksanut, ei hän varmaankaan sitä kertoisi.
” Tuskin olen ensimmäinen, josta luot muotokuvan? Toivon tosiaankin, että kuva tulee olemaan hintansa väärti ”, hän pian jatkoi, vilkaisten sivusilmällä Violetiin, joka näytti olevan taas täysin keskittynyt lyijykynän käsittelyyn, ettei pakosta edes kuullut mitä hän äsken sanoi.

[Violet]

Violet huomasi Gaben vilkaisevan sormusta, jonka hän oli pujottanut tuon sormeen ja huomasi sitten samaan syssyyn, mihin sormeen oli sen laittanut. Toivottavasti sormus kelpasi tuolla pojalle, jonka maku tuntui olevan kallis ja vaativa. Harmi vain, ettei kallis aina tarkoittanut hyvää ja useimmiten rikkaat pukivat itsensä ihan mihin sattui, kunhan se oli muodikasta ja Violetin mielestä muodikas oli hyvinkin rinnastettavissa mauttomaan. Gaben kohdalla asia ei tuntunut menevän niin, tuo tunsi vartalonsa ja tyylinsä ja pukeutui sen mukaisesti, ainakin Violetista tuntui siltä.
Kun tämä rakastettava pikku enkeli sitten kyseli hänen aiempaa kokemustaan, Violetin oli pakko hymyillä muistellessaan aiempia maalauskokemuksiaan. Violet virnisti toiselle, ja kohotti tumman silmämeikin korostaman, harmaan katseensa tuohon. Hän jatkoi piirtämistään, vilkuillen välillä malliaan ja sitten taas kangasta, mitaten kynällään mittasuhteita. Kaikki eivät osanneet käyttää tätä tekniikkaa, mutta Violet oli huomannut sen hyödylliseksi ja harjoitellut tovin jos toisenkin.
"Voin vakuuttaa sinulle", Violet vastasi hiljaa, "että tunnet jääväsi vielä velkaakin, jahka tämä on valmis." Pitkä, mustiinpukeutunut nuorukainen naurahti pehmoisesti, jatkaen luonnosteluaan. Hän ei käyttänyt kumia luonnosteluvaiheessa - maali peittäisi lyijykynän kyllä, ja ainakin hän näkisi, missä oli meinannut mennä hukkateille ja osasi korjata virheensä. Parhaite muodot löytyivät näin, hakuammunnalla.
"Koita olla ihan rentona, mitä minä haluan sinun esittävän, ja mitä sinä varmasti oletkin, on jollain tapaa tylsistynyt, ikävystynyt teini, taiteilijan näkökulmasta harmillisen kaunis sellainen", kohteliaisuus ei tullut lainkaan kohteliaisuusäänellä, vaan se kuulosti pikemminkin ohimennen lausutulta totuudelta, mitä se olikin ja he molemmat taatusti tiesivät sen.
(Anteeksi että jää lyhyeksi, pitää juosta junaan, tunnin myöhässä jo nyt. xD)

[Gabriel]

Kieltämättä samassa asennossa paikallaan istuminen oli vähän tympeää, mutta turhaahan sitä oli enää valittaa kun oli tähän hommaan alkanut omasta tahdostaan. Gabriel tyytyi vain hymähtämään toiselle. Tämä ainakin oli varma taidoistaan, eikä hän niitä epäillytkään, kun katsoi tuota suurta ja synkkää maalausta auringonvalon tavoittamattomissa.
Poika istui sohvalla kyllä mahdollisimman rentona, mutta rentoutui kuitenkin huomattavasti lisää, kun Violet kehotti niin tekemään, luoden silmiinsä vielä hieman kaukaisen ja haikean ilmeen. Gabe tiesi kyllä olevansa hyvännäköinen katseiden vangitsija, mutta uskoi toisen imartelun olevan vain keino saada malli tuntemaan olonsa miellyttäväksi taiteilijan tutkivan ja mittailevan katseen alla. ” Kun lisäät tekijän nimen kuvaan, laita siihen oikea nimesi. Minä olen varma, ettei alkuperäinen nimesi ole Violet ”, blondi sitten tokaisi ihan tyhjästä, luoden jälleen pikaisen, salaperäisen sivusilmäyksen toiseen.

Sitten, jälleen kerran, alkoi Gaben tasku täristä ja soida hillittömästi. Poika lähes säikähti tätä yhtäkkistä soimista, manaten hiljaa koko kännykkää. Joka tapauksessa hän kaivoi sen esille, ei jaksanut edes kiinnostua siitä kuka soitti, ja painoi punaista luurinäppäintä, laittaen sen samalla lopullisesti kiinni. ” Toivon todellakin, ettei se ollut se helvetin Cherry taas. Muijastahan tulisi varsinainen riesa ”, hän huokaisi, palaten takaisin samaan asentoon jossa oli aiemmin. Hän ei todellakaan jaksanut sellaisia naisia, jotka jaksoivat häiritä häntä vielä senkin jälkeen, kun hän oli kertonut, että juttu tuskin jatkui sitä yhtä kertaa pidemmälle.
” Asiasta toiseen, missä haluat tehdä sen? Voimme toki kokeilla jotain uutta ja pysyä täällä, tai mennä muualle. ”

[Violet]

Violetin kasvoille nousi suunnaton, tumma pilvi kun hän havaitsi, että hänen mallinsa puhelin soi. Violetin hermot eivät muutenkaan olleet aivan kohdillaan sen jälkeen, kun tämä enkelimäinen otus ilmestyi häiritsemään hänen työrauhaansa. Hän kuitenkin kätki tunteensa ja asteli tuon nuorukaisen luokse. Luonnosteleminen oli nopeaa touhua, maalaminen veisikin sitten enemmän aikaa. Niinpä hänellä oli varaa liikuttaa malliaan hiukan. Hän laskie vasemman kätensä sohvan selkänojalle ja oikealla hän tuki ylävartaloaan, kumartuen tuon nuorukaisen puoleen. Mustat, violetein raidoin korostetut hiukset valahtivat paksuina ja silkkisen pehmeinä Gaben selän paljaalle iholle sitä hyväilemään, samalla kun tuon pitkän nuorukaisen lävistetyt huulet painuivat Gaben omille. Hänen oikea kätensä tuki häntä, lapaluun työntyessä taakse kuin terä, joka oli työnnetty hänen rintapuoleltaan sisään. Vasen käsi puolestaan siveli tämän pojan kaulaa ja kylkeä, liukuen hitain, hellin elein lanteille, toivoen, että tämä laiha nuorukainen kääntyisi.
"Sinulla saattaa olla aika suuri työ sen todistamisessa", Violet sanoi, vetäytyen muutaman millin päähän tuon toisen kasvoista, virnuillen lähestulkoon huulet vasten tuon huulia, "sillä kaikissa paereissa minun nimeni on Violet", nuorukainen vielä jatkoi, kumartuen syvempään, näykäten Gabrielin korvalehteä, ja liu'uttaen sitten huuliaan pitkin tuon kimmoisaa, pehmeää ihoa. Hänen hiuksensa jatkoivat tuon ihon hyväilyä, samalla kun suudelmat vietiin selkää pitkin alas. Hänen vasemman kätensä sormet työntyivät huomaamatta pojan taskuun, jonne tuo oli puhelimensa sujauttanut. Ennen kuin Gabriel ehti estää, Violet neppasi punaisen samsungin kädestään. Se tuntui lentävän kuin hidastettuna ilman halki, osuen auringonvalokiilaan ja jatkaen sitten matkaansa, kunnes laskeutui, pienen plompsahduksen saattelemana mustaan maalipurkkiin.
"Neuvotellaan yksityiskohdista myöhemmin, eikö vain?" Violet kysyi pehmeästi kehräten ja palaten sitten maalauksensa ääreen. Hän ei tosissaan pitänyt siitä, että joku kehtasi häiritä hänen luovaa hetkeään, ei nyt, kun siitä oli luvassa noin mehevä palkkiokin. Violet tarttui hoikilla sormillaan lyijykynään, valmiina viimeistelemään luonnostaan.